Sosiaalisessa mediassa on tullut vastaan väitteitä, missä selvästikin sekoitetaan keskenään Neuvostoliiton ajan YYA-Suomen suomettuminen ja nykymuotoisen Putinin Venäjän kanssa bisneksen tekeminen. Tällä bisneksen tekemisellä tarkoitan tietysti bisnestä, jota lähes kaikki hiemankaan suuremmat ja monet vähän pienemmät suomalaisyritykset tekivät ennen 24.2.2022, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Moni suomalainen yritys jatkaa toimintaansa ainakin osittain Venäjällä yhä, joskaan kenelläkään jatkaminen tai lopettaminen ei taida olla kovin helppoa kuten mm. tästä podcastistä käy ilmi.
Suomettumisen käsitteellä tarkoitettiin Suomen itsenäistä ajautumista Neuvostoliiton valtapiiriin. Tämä ilmeni muun muassa mediassa niin sanottuna itsesensuurina. Uuden Suomen entinen päätoimittaja Lauri Aho kirjoitti aikanaan suomettumisen tarkoittavan ”tilaa, jossa maa ilman Neuvostoliiton miehitystä, ilman kommunistikaappausta ja ilman demokraattisten laitosten poistamista on tietyn asteisessa riippuvaisuussuhteessa Moskovasta” (Uusi Suomi 14. marraskuuta 1971).
Suomettumisen aikaa käsitetään olleen varsinkin Urho Kekkosen hallintokausi. Kekkosen aikana vaikuttaneella suomettumisella tarkoitetaan sellaista poliittista kehitystä, jossa pieni demokraattinen maa alistui suuremman, totalitaarisen naapurivaltion tahtoon. Urho Kekkonen yritti antaa käsitteelle myönteistä sisältöä yhdysvaltalaiselle Newsweek-viikkolehdelle syyskuun alussa 1973 antamassaan haastattelussa: ”Jos suomettumisella tarkoitetaan todellista tilannetta, sitä että sodan hävinnyt pieni eurooppalainen maa on säilyttänyt itsenäisyytensä ja omanarvontuntonsa, päässyt jaloilleen ilman ulkopuolista apua, luonut hyvät ja luottamukselliset suhteet suurvaltanaapuriinsa ja kehittänyt oman puolueettomuuspolitiikkansa, niin pidän sanontaa imartelevana! Mutta näinkään määriteltynä ei suomettuminen ole vientitavaraa.”
Itse olen ymmärtänyt Urho Kekkosen ja muidenkin maamme aikalaisten valtion päättäjiemme varovaisuuden Neuvostoliiton kanssa olleen pääosin aivan viisautta. Toki tarkoituksen mukainen ylivarovaisuus ja osan poliitikkojen ramppaaminen Tehtaankadulla oman poliittisen uran edistämiseksi ei sitä ollut. Jälkikäteen on osoittautunut, että sen edempää tässä tarkoituksessa tehtaankadulla ramppaajat kuin Tehtaankadun Neuvostoliiton vieraiden vastaanottajatkaan eivät taitaneet olla niitä kummankaan maan eturivin vaikutusvaltaisimpia ihmisiä, vaan ennemminkin hyödyllisiä tai vähemmän hyödyllisiä idiootteja. Aikalaiset päättäjämme pyrkivät ja myös käyttivät kaiken olemassa olevan liikkumatilan integroimalla Suomea länteen.
Hieman saman lailla me tavalliset kansalaisetkin ajattelimme. Me tavalliset kansalaiset katselimme ja ihannoimme amerikkalaisia sarjoja, mutta ymmärsimme ja myös vaadimme medialta ja maamme päättäjiltämme varovaisuutta Neuvostoliiton suhteissa. Oli kaksi totuutta. Se, mitä ajattelimme kotona ja keskenämme ja se totuus, jonka halusimme näkyvän julkisesti mediassa ja maidemme ja päättäjiemme toteuttamassa idän suhteissa.
Nykyään tuntuu ihan hassulta, että aikanaan esimerkiksi James Bond-elokuvia ei voitu näyttää suomalaisilla tv-kanavilla. Me hyväksyimme sen. Itse muistan ainakin yhden tapauksen, kun yhdessä lapsuuden suosikkisarjani Taisteluplaneetta Galactican jaksossa alkoi esiintyä hyvä länsiliitto ja paha itäliitto. Maassa kuohui keskustelu, tulisiko tällaista voida näyttää Suomen televisiossa. Sanottakoon, että amerikkalaissarja Galactican Itäliitto oli varmastikin aivan tarkoituksellinen viittaus Neuvostoliittoon, vaikka sarjassa heidän pukeutumisensa muistuttikin enemmän Natsisaksan uniformuja. Ei tarvinnut suurta mielikuvitusta siihen, että länsiliiton pystyi samaistamaan USA:n sotilaiksi. Käsittääkseni yhtään Galactican jaksoa ei kuitenkaan hyllytetty.
Nykymuotoisen Vladimir Putinin Venäjän kanssa bisneksen tekemisellä taas ei ole ollut suomettumisen kanssa mitään tekemistä. Olemmeko olleet Venäjän kanssa liian sinisilmäisiä? Jälkikäteen ajatellen tietysti olemme. Kuitenkin pidän naurettavana väiteitä, että esimerkiksi presidentti Tarja Halosen valtakauden aikaiset hyvät suhteet Venäjään ja Vladimir Putiniin olisivat johtaneet sinisilmäisyyteen ja riippuvuuteen venäläisestä bisneksestä tai energiasta. Tuskin Tarja Halonen oli kuitenkaan hän, kuka käski Fortumia myymään suomalaiset sähköverkot ja sijoittamaan rahat venäläiseen fossiiliseen energiaan. Tai yritättekö ihan tosissanne kertoa, että Hjallis Harkimo myi Suomen pääradan varressa sijaitsevan jäähallinsa venäläisille oligarkeille, siksi koska hän jotenkin fanitti Tarja Halosta?
Näin demarina meidän pitäisi tietysti pitää imarteluna väitteitä, että Anton Rönnholmin olisi aikanaan rividemarina pitänyt ymmärtää olla työskentelemättä venäläiseen kaasuputkiyhtiön kanssa, mutta maamme suurimpien yritysten korkeimmalta yritysjohdolta emme edes odotakaan tällaista viisautta.
Tähän sinisilmäisyyteen olemme syyllisiä ihan me kaikki. Sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kyllä minäkin olen tuntenut omalta kohdaltani häpeää siihen, miten olen suhtautunut Venäjään. Vaikken koskaan olekaan ollut mikään venäläisen yhteiskuntajärjestyksen kannattaja tai edes hyväksynyt sitä, olen kuitenkin omalla hiljaisuudellani hyväksynyt sen toiminnan. Olen itse istunut Hartwall-areenan katsomossa seuraamassa KHL Jokereita ihan muina Maukkoina senkin jälkeen, kun Venäjä miehitti Krimin. Olen myös aikanaan vitsaillut Krimin miehityksen vihreistä miehistä tietäen aivan hyvin, että ne olivat venäläisiä sotilaita. Ukrainalaisille se ei ollut vitsiä. Heitä kuoli jo silloin. Tuhansia. Meillä asia ei vain saanut aikaan mediassa kovinkaan suurta kohua. Sen sai aikaan vasta täysimittainen hyökkäys 24.2.2022.
Laitoin tämän blogin kuvituskuvaksi hieman provosoivastikin itse maalaamani CCCP jääkiekkopelaajat. Tehdään hypoteettinen ajatusleikki. Jos nyt Gennadi Timtšenko soittaisi ovikelloani ja iskisi minulle kaksikymmentä tonnia käteen ja sanoisi, että ostan nuo pelaajat sinulta. Voisinko varmuudella sanoa, että sanoisin hänelle: en myy koska sinä olet venäläinen oligarkki ja enkä halua olla osallinen Venäjän hyökkäyssotaan? Tunnustan kyllä ihan rehellisesti, että siinä saattaisi jäädä periaatteet toiseksi.
Voinko silloin syyttää sotilaallisesti strategiselta alueelta kesämökkinsä venäläisille myynyttä isäntää, jolle oligarkki on laittanut lapaan kaksi kertaa yli pyyntihinnan? Voinko pitää häntä jotenkin epäisänmaallisena tai venäjämielisenä? Voinko pitää Hjallis Harkimoa venäjämielisenä, koska hän myi Hartwall-areenan ja Jokerit oligarkeille vaikeassa tilanteessa, missä kukaan minkään normaalin talousnormiston mukaan toimiva toimija ei olisi maksanut raskaasti tappiollisesta hallista ja joukkueesta penniäkään?
Mielestäni on täysin turhaa pohtia kuka on ollut sinisilmäisempi kuin joku toinen. Tästä on nyt aika mennä eteenpäin.
