Valtion omistajaohjaus ja siihen liittyvä valtion omaisuuden myynti on puhuttanut aina tai ainakin niin kauan, kun minä muistan. Valtion omistusstrategia tarvitsisi kokonaan uutta ajattelua. Tämä pitäisi tehdä yhteisesti, parlamentaarisesti yli puoluerajojen. Myös valtion yhtiöt tarvitsevat omaan toimintaansa ennustettavuutta, joka on pidempi kuin neljä vuotta kestävä vaalikausi.
Riippuen kulloinkin valtion yhtiön pöydällä olevasta aiheesta ja vaatimuksen esittäjästä, vaatimukset ovat usein keskenään risteäviä. Kun pöydällä on aihe, joka on omaan poliittisen agendan mieleen ja asia on etenemässä haluttuun suuntaan, ollaan usein sanomassa, että valtion ei tulisi puuttua yhtiön sisäisiin asioihin, eikä sekoittaa markkinoita. Kun taas he, joiden mielestä yhtiöllä pöydällä oleva asia on omaa poliittista agendaa vastaan, todellakin omistajaohjausministerin pitäisi puuttua.
Kun poliitikot ovat historian saatossa yhtiöiden toimintaan puuttuneet, on seurauksena ollut usein poliitikolle potkut. Historiasta muistan ainakin Vihreiden Heidi Hautalan eron Greenpeace -jupakan yhteydessä. Tuoreimpana omistajaohjausministeri Sirpa Paateron (sd.) ja pääministeri Antti Rinteen (sd.) eron Postin lakon yhteydessä.
Corporate governance, eli hyvä hallintotapa asettaa myöskin omat lainalaisuutensa ja rajat, mihin saakka poliitikko, eli valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri voi puuttua valtion yhtiön operatiiviseen toimintaan.
Ongelmallisimpia ovat yhtiöt, joissa valtio on suuri tai suurin, mutta ei ainoa omistaja. Tällainen on esimerkiksi energia yhtiö Fortum. Ongelmalliseksi tästä tekee se, että mikäli valtio ei puutu yhtiön toimintaan, eli ei käytä omaa omistajan valtaansa, muiden, vähemmistöosakkaiden valta taas ei riitä puuttua siihen. Lopputuloksena on, että kukaan ei puutu, ja yhtiön operatiivinen johto tietää sen. Valtion yhtiön operatiivinen johto saa näin käytännössä mandaatin ottaa kohtuuttoman suuria riskejä vailla todellista huolta omistajien reagoinnista. Kun tähän monesti yhdistetään vielä valtion yhtiöiden operatiivisen johdon riskinotosta palkitsevat kannustinpalkkiot, on monesti johdon houkutus ottaa liian suuria riskejä aivan liian suuri.
Suomessa lista valtion kokonaan tai osittain omistamien yhtiöiden tekemistä bisnesmokista on pitkä ja traaginen. Muistamme varmasti aikanaan Soneran umts-kaupat, jossa Sonera osti miljardeilla pelkkää ilmaa. Näistä ja muista historian mokista, voit halutessasi lukea lisää tästä linkistä tai Markku Kuisman ja Pekka Seppäsen kirjoittamasta kirjasta Suomen pahimmat bisnesmokat: tarinoita huippujohtamisesta.
Mielestäni traagisin, vaikka ei ehkä historian kallein bisnesmoka on Talvivaaran kaivos, jonka kipsisakka-altaisiin on kaadettu vuosien varrella satoja miljoonia veronmaksajien rahaa. Traagisin se on siksi, että siinä ei menetetty vain rahaa, vaan arvokasta Suomen luontoa ja vesistöä, jos ei lopullisesti, niin ainakin kymmeniksi tai sadoiksi vuosiksi. Tässä Talvivaaran ihmeessä vesi ei nimittäin muuttunut viiniksi, kuten Isossa kirjassa vaan haisevaksi liejuksi. Mikäli Talvivaaran aiheuttamat ympäristötuhot pyrittäisiin aidosti korjaamaan, se taitaisi olla heittämällä myös historian kallein moka. Nythän sitä ei näköjään edes aiotakaan korjata. Vaikka asiasta ei enää juuri uutisoida, kaivos on jätetty oman onnensa nojaan ja sen nykyinen yhtiö Terrafame on jätetty tekemään, mitä sen päähän nyt milloinkin juolahtaa tehdä.
Valitettavan usein jälkikäteen on voitu todeta, että valtion yhtiössä operatiivisen johdon tekemät päätökset ovat vieneet asioita ja yhtiötä kohti suuriakin virheitä. Monesti olemme jälkikäteen olleet liikuttavan yksimielisiä siitä, että valtion omistajaohjauksen olisi pitänyt puuttua asiaan. Tikunnokkaan nostettu syyllinen on ollut myös helppo osoittaa. Kertokaapa yksikin omistajaohjausministeri, jonka tekemää työtä pidämme onnistuneena. Tuleeko sinulle mieleen ketään?
Saattaa olla, että valtion omistajaohjausministerin toiminnassa on ollut historian saatossa puutteitakin, mutta emme me mielestäni ole yhdellekään omistajaohjausministerille kovin helppoa pestiä tai edes edellytyksiä toimia siinä pestissä antaneet.
Mistä johtuu, että vihreiden Pekka Haavisto on saanut kaikkein eniten kuraa Fortumin sähköverkkojen myynnistä vuonna 2013? Kenelläkään, sen enempää silloisella omistajaohjausministeri Haavistolla kuin Fortumilla itselläänkään ei olisi ollut edes mitään mahdollisuuksia myydä sähköverkkoja, ellei hallitus olisi ensin poistanut Fortumilta sen strategista tehtävää ylläpitää sähköverkkoa.
Tätä ajoivat hallituksen silloinen energiaministeri Jan Vapaavuori (kok.) ja pääministeri Jyrki Katainen (kok.). Pekka Haaviston (vihr.) rooliksi jäi omistajaohjausministerinä valvoa, että omistajan eli valtion vallassa olevan hallituksen tahto toteutuu. Yksikään puolue vasemmistoliittoa ja Paavo Arhinmäkeä lukuun ottamatta ei myöskään silloin vastustanut kauppoja, joten täydellistä synninpäästöä asiassa ei saa kuin vasemmistoliitto ja Paavo Arhinmäki. Koko juttu, miten sähköverkkojen myynti eteni on luettavissa tässä linkissä.
En oikein ymmärrä, miksi varsinkin poliittinen oikeisto esittääkin nyt syntipukiksi juuri Pekka Haavistoa? Sopiiko vihreiden dissaaminen heidän identiteettipolitiikkansa narratiiviin jotenkin paremmin kuin nostaa oma käsi pystyyn virheen merkiksi ja kertoa, miten asia oikeasti meni? Kokoomus sähköverkkojen myyntiä eniten ja alusta saakka ajoi. Samalla selittäen meille kansalaisille, että sähköverkkojen myynti ei tule nostamaan sähkön siirtohintoja. Hinnat nousivat suunnilleen seuraavana päivänä, kun verkot myytiin.
Tämä ei ole ihme, sillä australialainen sijoitusyhtiö First State Investment, nyk. First Sentier Investors, joka sähköverkot aikanaan osti, kertoo ihan julkisesti omilla nettisivuillaan sijoitusstrategiassaan seuraavaa:
”In most cases, infrastructure assets are government legislated or natural monopoly providers of essential services. For example, electricity and gas distribution networks, toll roads with non- compete clauses or city airports with restricted flight paths.
Pricing power
Infrastructure assets tend to have the ability to consistently increase the price of their services over time. This can be due to several factors including tolls linked to inflation, real regulated returns and assets with high barriers to entry making competition difficult.”
Yhtiön varsinainen strategia oli siis hankkia omistukseensa luonnollisia monopoleja, jollainen sähköverkko on, koska se antaa heille oikeuden jatkuvasti nostaa hintaa.
Mitä sitten pitäisi tehdä, että tällaisilta tilanteilta vältyttäisiin jatkossa?
Mielestäni Suomessa pitää olla valtion yhtiöitä strategisiin ja huoltovarmuuteen liittyvissä asioissa. Tällaisia ovat perusinfrastruktuuriin kuuluvat asiat kuten energia, tiet ja vesijohtovesi. Valtion rautatiet ja Suomen posti. Kaikki niin kutsutut luonnolliset monopolit tulisivat olla aina täysin julkisessa omistuksessa. Sen sijaan esimerkiksi Alko tai Veikkaus eivät ole luonnollisia monopoleja. Vaikka niistä on haluttu monopoleina pitää viimeiseen saakka kiinni, niistä tulisi voida luopua, mutta se on kokonaan oma asiakokonaisuutensa ja kirjoitan siitä joskus myöhemmin.
Minusta ei olisi mitään pahaa siinä, että Suomen postin tärkein tehtävä ei olisi tuottaa voittoa omistajilleen vaan viedä kirje perille. Valtion omistamissa yhtiöissä valtion kulloinenkin poliittinen johto saisi ja oikeastaan sen myös pitäisi käyttää omistajan valtaansa yhtiöissä. Meidän tulisi hyväksyä se, että kun demokratiamme on valinnut maan johtoon hallituksen, sen arvomaailmaa valtion yhtiön olisi noudatettava. Jos vallassa on hallitus, joka pitää työntekijöiden puolia, niin silloin valtion johto saisi ja sen pitäisikin sanoa, että esimerkiksi Posti ei lähtisi polkemaan työntekijöidensä palkkoja, kuten taannoisessa Postin lakossa kävi. Meidän tulisi hyväksyä myöskin se, jos Suomeen nousisi valtaan hallitus, joka vähät piittaisi esimerkiksi ympäristökysymyksistä. Silloinkin valtion omistaman yhtiön operatiivisen johdon tulisi toimia valtion johdon tahdon mukaisesti.
Demokratia on siitä huippujuttu, että mikäli vallassa oleva meno ei kansalaisia miellytä, voimme äänestää seuraavissa vaaleissa toisin. Tiedän, että tämä on hieman ristiriidassa kirjoitukseni alun kanssa, jossa vaadin valtionyhtiöille yli vaalikauden kestävää ennustettavuutta. Tarkoitinkin kirjoitukseni alussa lähinnä sitä, että meidän pitäisi kyetä parlamentaarisesti sopimaan, että valtion omistajaohjauksen tulisi saada ohjata valtion omistamien yhtiöiden toimintaa, sillä politiikka on myös arvovalintoja. Nyt omistajaohjausta ei sallita tai joskus vähän sallitaan, mutta aina olemme jälkiviisaina sanomassa, että sitä ei ole tehty tarpeeksi tai ainakin se on tehty aivan väärin.
Tämän lisäksi valtiolla voisi olla omistusosuuksia ja sijoituksia myös ihan vapailla markkinoilla toimivissa yhtiöissä. Minulla ei ainakaan olisi mitään sitä vastaan, että valtio saisi sijoitustuottoja, jolla hieman kattaa valtion menoja, eikä meidän veronmaksajien tarvitsisi maksaa aina ihan niin paljon veroja.
Näiden bisnesperusteisten valtionomistusten kohdalla tulisi kuitenkin rajata, että valtion yhtiökohtainen omistusosuus ei saisi koksaan olla esimerkiksi 25% suurempi, ja valtion tulisi pyrkiä siihen, että se ei olisi missään markkinaehtoisesti toimivassa yhtiössä suurin omistaja. Näiden yhtiöiden kohdalla valtion ei tulisi pyrkiä milloinkaan, eikä millään tavoin ohjaamaan yhtiön operatiivista toimintaa, eikä häiritä markkinoita. Norjassa Norjan valtio omistaa sikäläisestä pörssistä meidän valtiota Suomen pörssissä huomattavasti suuremman osuuden ja käyttää sijoitustuottoja kansalaistensa hyvinvointiin. Norjan valtio ei puutu bisnesperusteisten ja vapailla markkinoilla toimivien yhtiöiden operatiiviseen toimintaan eikä näin ollen häiritse markkinoita.
