Menneen viikonlopun aikana politiikan somekanavissa on keskusteltu paljon empatiasta. Keskustelun sai ilmeisemmin aikaan Riikka Purran (ps.) henkilökuva Helsingin Sanomissa, jossa hän totesi muassa seuraavaa: ”Empatia on olennaista ihmisten välillä, mutta että yksittäisiä poliittisia päätöksiä tehtäisiin empatia edellä. On epärealistista edes kuvitella niin.”
Samanlaista viestiä on välittänyt kokoomus pitkään. Petteri Orpon (kok.) suulla koko kuluneen hallituskauden ajan hän on perään kuuluttanut Sanna Marinilta (sd.) johtajuutta ja hallitukselta kykyä laittaa tunteet ja toiveet sivuun.
Palataan kuitenkin empatiaan, sillä on hyvin ilmeistä, että molemmat kaksi ensiksi mainittua poliitikkoa eivät edes näytä ymmärtävän, mitä empatia tarkoittaa. Empatia on kykyä ymmärtää miten toinen ihminen asian näkee ja kokee omasta näkökulmastaan. Nykyajassa välillä varsin kärjistyneessäkin keskusteluilmapiirissä empatia sekoitetaankin monesti myötätuntoon, sääliin ja sympatiseeraamiseen. Näillä asioilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä empatian kanssa. Empatia tarkoittaa sanakirjankin mukaan myötäelämiskykyä, eli kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan. Käsittääkseni politiikassa pyritään kuitenkin lopulta ajamaan meidän ihmisten asiaa. Meidän ihmisten, jotka heidät sinne ovat äänestäneet. Mikäli ei ole kykyä, tai tahtoa edes pyrkiä asettumaan ihmisten asemaan, on mielestäni jo lähtökohtaisesti väärässä paikassa.
Mihin empatiaa tarvitaan? Oikeastaan ihan kaikkeen. Meille kaikille tulee elämässämme lähes päivittäin vastaan neuvottelutilanteita. Ei pelkästään heille, jotka neuvottelevat työkseen sopimuksia, vaan niitä tulee meille kaikille. Eräs kaverini on joskus sanonut minulle osuvasti, että usein voimme valita ystävämme, mutta emme työkavereitamme. Sen valinnan on usein joku muu tehnyt puolestamme ja sen valinnan kanssa meidän on vain tultava toimeen, halusimmepa tai emme.
Jos ihmisellä ei ole kykyä tai edes halua ymmärtää, mitä keskustelun toinen osapuoli tavoittelee ja miksi, on kaikissa vuorovaikutustilanteissa hyvät epäonnistumisen mahdollisuudet. Tästä ehkäpä kouluesimerkki, miten neuvottelutilanteita ei kannata aloittaa, oli perussuomalaisten puoluesihteerin Arto Luukkasen puheet armonlaukauksen antamisesta tuleville hallitusneuvottelukumppaneille jo ennen kuin neuvottelut olivat ehtineet edes alkaa.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jotta omaisit empatiakyvyn, sinun tulisi olla samaa mieltä tai suostua kaikkiin toisen osapuolen ajatuksiin ja tavoitteisiin. Aina neuvottelutilanteissa ei tarvitse edes tavoitella kompromissiakaan, mutta varsinkin politiikassa se on, jos nyt ei välttämätöntä, niin ainakin usein hyödyllistä.
Kaikki vuorovaikutustilanteet päättyvät aina jotenkin olipa siihen osallistuvilla empatiakykyä tai ei. Jos politiikassa ei ole kykyä ymmärtää toisen osapuolen ajatuksia ja tavoitteita, neuvottelu- ja vuorovaikutustilanteet päättyvät useimmin tuurilla, kun taidolla.
Pelkkään oman mielipiteen julistamiseen sen sijaan ei tarvita vuorovaikutusta tai empatiakykyä lainkaan. Sen kun vaan julistaa. Aito vuorovaikutus on sitä, että olemme aidosti kiinnostuneita myös toisten mielipiteistä, silloinkin vaikka ne olisivat joskus omiimme nähden eriäviä. Jos olemme valmiita muokkaamaan omia käsityksiämme saadessamme asioihin uutta tietoa ja uusia näkökulmia, saatamme joskus myös jopa oppia jotakin ja oman mielipiteen julistamisen tarve vähenee.
Mielestäni poliitikon yksi tärkeimmistä ominaisuuksista on empatiakyky. Ilman sitä kukaan ei yksin pysty kuin vastustamaan asioita. Yhteistyötä helpottaa monesti se, että kuuntelee ja välillä jopa ymmärtää myös muiden ihmisten mielipiteitä.
Toivottavasti Riikka Purra ymmärtää edes sen, että mikäli perussuomalaiset pääsevät hallitukseen ja alkavat ilman turhana pitämäänsä empatiaa leikkaamaan omilta äänestäjiltään, luulenpa että niin kutsutusta vihervasemmistostakaan ei löydy heidän äänestäjäkuntaansa kohtaan sen enempää empatiaa kuin sympatiaakaan. Muualla maailmassa kansa vaatii päättäjiltämme leipää ja sirkushuveja. Jos suomalaiset maailman onnellisimpana kansana tahtovat itseään kepitettävän, niin sittenhän heidän on sitä saatava. Palataan siihen pohjoismaiseen tapaan elää ja järjestää yhteiskuntaa sitten neljän vuoden kuluttua, jos keppi ei enää maistukaan.
Uskon, että keskustan leirissä ajatellaan pitkälti samoin. Perussuomalaiset ovat voittaneet keskustan äänet lähes kaikkialla maakuntien Suomessa. Perussuomalaiset ovat saaneet maaseudun ihmiset vakuuttuneeksi, että he ajaisivat paremmin maaseudun ihmisten asiaa kuin keskusta. Keskustassa nähdään nyt, että demokratia on antanut perussuomalaisille mahdollisuuden näyttää. Vaalit menivät jo ja puheet on pidetty. Puheiden sijaan, perussuomalaisten on tullut aika ottaa vastuuta ja lunastaa suuret puheensa. Kansa odottaa halpaa bensaa, vaikka järkevimmät eivät ehkä pidätäkään sen suhteen hengitystään.
Mitä Petteri Orpon peräänkuuluttamaan johtajuuteen tulee, joku osa minusta kyllä haluaisi nähdä miten hän tulisi johtamaan tuota porukkaa. Jos Petteri Orpo onnistuu pitämään tuon sekalaisen seurakunnan edes jossakin suunnassa ilman ainuttakaan kriisiäkään, niin nostan hattua. Minun empatiakykyni Petteri Orpoa kohtaan näkee, että ei tule olemaan ihan helppo homma.
