Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan. Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.
“Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.
“Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.
“Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen.
“Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.”
“Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?
Meksikolainen katsahti ylös ja hymyili. “Nukun pitkään, kalastan hiukan, leikin lasteni kanssa, vietän siestaa vaimoni Julian kanssa ja kävelen joka ilta kylälle, jossa siemailen viiniä ja soita kitaraa ystävien kanssa. Minulla on kovasti tekemistä, señor.”
Amerikkalainen naurahti ja ojensi ryhtiään. “Hyvä herra, minulla on liikkeenjohdon tutkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa enemmän ja ostaa tienesteillä suurempi vene. Ennen pitkää voit ostaa lisää veneitä ja lopulta omistaa kokonaisen kalastuslaivueen.”
Hän jatkoi: “Sinun ei kannata myydä saalistasi välittäjille vaan suoraan kuluttajille, ja sitten voit ostaa oman säilyketehtaan. Voisit johtaa tuotantoa, valmistusta ja jakelua. Sinun täytyisi tietysti muuttaa Mexico Cityyn ja myöhemmin Los Angelesiin ja lopulta ehkä New Yorkiin, jossa voisit johtaa yritystäsi ammattimaisesti.”
Kalastaja kysyi: “Mutta señor, miten kauan tähän menisi?”
Ja amerikkalainen vastasi: “10–20 vuotta, korkeintaan 25.”
“Mutta entä sitten, señor?”
Amerikkalainen sanoi nauraen: “Tässäpä onkin paras osuus. Kun aika on kypsä, voit järjestää osakeannin ja myydä koko yrityksen osakeannin ja rikastua. Ansaitsisit miljoonia.”
“Miljoonia, señor?” Mitä sitten?”
“Sitten voisit jäädä eläkkeelle ja muuttaa pieneen rannikkokylään, voisit nukkua pitkään, kalastella hiukan, leikkiä lasten kanssa, viettää siestaa vaimosi kanssa ja kävellä iltasella kylälle siemailemaan viiniä ja soittamaan kitaraa ystäviesi kanssa…”
Tämä on ilmeisesti alkujaan eteläamerikkalainen kansantarina, jonka kuulin ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Kun mietit omaa työhistoriaasi taaksepäin, miten hyvin muistat ne päivät jolloin teit tuntitolkulla valtavasti ylitöitä? Varmasti moni muistaa muutamankin tällaisen hetken. Muistatko myös mitä sait työlläsi silloin aikaiseksi?
Minä muistan omalta työuraltani moniakin huippuhetkiä ja onnistumisiakin. Kummallista kyllä mitkään niistä eivät ole koskaan liittyneet varsinaisesti siihen, että olisin tehnyt aivan jäätävän määrän ylitöitä, vaan enemmänkin siihen, että työ oli järkevää ja sen jälki laadukasta. Jälkikäteen katsoen usein onnistuminen ei ollut myöskään vain ja ainoastaan minun ansiotani.
Olen joutunut viimeisten vuosien aikana kohtaamaan aika monen minulle läheisen ihmisen pois menon. Parin tällaisen ihmisen kanssa minulla oli suuri kunnia saada keskustella ajassa, jolloin ihminen tiesi lähdön hetken olevan käsillä pian ja väistämättä. Tiedättekö, mitä heillä oli yhteistä? Heillä oli joku asia, jota he olisivat ehkä halunneet elämänsä aikana tehdä, mutta siihen ei jäänyt mahdollisuuta. Yksikään heistä eivät kuitenkaan surkutelleet sitä, että kunpa he olisivat saaneet tehdä silloin ja silloin edes muutaman tunnin pidempään töitä.
