Viimevuosisadan alussa köyhyys oli lähes rikos. No pelkkä köyhyys sinänsä ei ollut rikos, mutta irtolaisuus oli. Irtolainen oli Suomessa vuoden 1883 irtolaisasetuksen mukaan ”se, joka ilman elatusta omista varoistaan tahi toisen huolenpidon kautta työttömänä kuljeksii harjoittaen siveetöntä ja säädytöntä elämää”. Irtolaisuuden tuomion vältti, kun meni syksyisin pestuumarkkinoille ja pestautui maataloon töihin vuodeksi. Pestaaja sitoutui tarjoamaan ruoan ja asunnon. Muuten irtolainen voitiin tuomita irtolaislainsäädännön mukaisesti pakkotyöhön tai armeijaan. Vuonna 1905 Suomessa irtolaisuudesta ja kuljeskelemisesta vangittiin yhteensä 2 120 henkilöä. Ajateltiin yleisesti, että köyhät olivat täysin ansainneet oman kurjuutensa. Opetusta annettiin joskus myös köyhille lapsille, mutta päämääränä oli kouluttaa heidät herran nuhteeseen ja elämänsä pääasialliseen tehtävään, puunhakkaamiseen, sekä risujen ja veden kantamiseen”. Harva ehkä tietää, että Irtolaislainsäädäntö kumottiin lopullisesti vasta vuonna 1987.
Vaikka yhteiskunta on viimevuosisadan alusta muuttunut ihan millä mittareilla tahansa mitattuna parempaan suuntaan, ajatus, että köyhät ovat ainakin osittain tilanteeseensa itse syypäitä, elää yhä sitkeässä. Sellaisiakin äänenpainoja kuuluu. Miten usein kuulemmekaan, kuinka sosiaalietuuksia tulisi ajaa voimakkaasti alas, koska sosiaalietuuksia käytetään väärin vapaamatkustajien toimesta ja se nyt on vaan näin, meille sanotaan.
Kuitenkin sosiaalietuuksien käyttämättä jättäminen on tutkitusti huomattavasti paljon yleisempää kuin niiden väärinkäyttäminen. Hyvin harva haluaa tai valitsee elää pummilla, mutta sellaisista saa iltapäivälehtiin paljon vetävämpiä otsikoita kuin tukien alikäyttäjästä. Tällaisia tukien alikäyttäjiä on yhteiskunnassa piilossa yllättävän paljon. Vaikkapa pätkätyöllä oman elantonsa hankkinut nuori aikuinen, keneltä tilapäinen sairaus tai täysin itsestä riippumaton koronakriisi ja rajoitukset veivät toimeentulon alta. Hän on usein täysin kujalla siitä, mitä oikeuksia hänellä on, ja mitä tukia ja mistä hän edes voi hakea. Tai pienellä eläkkeellä sinnittelevä vanhus, joka ei osaa tai kenties ei kehtaa hakea tukea.
Tämä tukien alikäyttö tulee lopulta myös kalliimmaksi, sillä olisi paitsi tietysti ongelmiin ajautuneelle itselleen, mutta myös yhteiskunnalle huomattavasti edullisempaa kun ongelmiin ajautunut hakisi heti apua, kuin koluaa ensin kaikki pikavippifirmat, tekee kohtuuttoman ulosottosaldon, saa häädön kämpästään ja hakee apua vasta silloin kun ihan kaikki asiat ovat lopullisesti jo housuissa.
Yhteiskunnan sivistystä mitataan edelleen sillä, miten se pitää huolta kaikkein heikoimmista jäsenistään. Suomi on ainakin paperilla kaikin puolin sivistynyt valtio tuon mittarin mukaan, sillä meillä on laissa taattu melkoinen joukko elämää helpottavia palveluja. Käytännön todellisuudessa tukiviidakko kuitenkin on niin byrokraattinen ja hankala, että tarvitsee olla lähes hallintotieteen maisteri tai juristi tai omata vastaavat tiedot, jotta voi olla perillä siitä, mitä kaikkia tukia voi hakea ja mitä on oikeutettu saamaan. On ihmisiä, jotka kuitenkin pitkään jatkuneessa pahassa tilanteessaan lopulta oppivat systeemin. Surullisinta ehkä on, että mikäli tuet olisivat helpompia ja järkevämpiä, tukijärjestelmiin perehtymisen sijaan ihminen voisi käyttää aikansa siihen, mikä nostaisi hänet ylös systeemistä. Nyt pahimmassa tapauksessa systeemi opettaa ihmisen lopulta siihen, että ei ole kannattavaa ottaa lyhyttä työpätkää vastaan, koska on olemassa ilmeinen vaara siitä, että koko vaivalla rakennettu, mutta hutera tukien pyöriminen häiriintyy ehkä jopa kuukausiksi. Tämä vie ihmisen kuoppaan, mistä hän ei enää kykene nostamaan itseään ylös omista hiuksistaan.
Jo pelkkien tukihakemusten tekeminen vaatii tietoa ja taitoa. Useimpia etuisuuksia varten tarvitaan melkoinen nivaska todistuksia, selvityksiä ja lisäselvityksiä. Valitettavan usein tarvitaan myös valituskirjelmiä. Jos hakijalla ei ole alun alkaenkaan tietoa omista oikeuksistaan, lainsäädännöstä puhumattakaan, miten kukaan voi olettaa, että hän voisi mitenkään ymmärtää, oliko hänen saamansa tukipäätös oikein taikka väärin? Ilman tätä ymmärrystä, valituskirjelmän tekeminen on jo mahdotonta. Paradoksi onkin, että juuri kaikkein eniten apua tarvitsevien ihmisten pitäisi kyetä itse valvomaan omia etujaan. Meillä, joilla menee ennestään hyvin, kyllä kavereita riittää ja aina löytyy tarvittaessa kunkin alan asiantuntijatuttu, kenelle tarpeen tullen kilauttaa.
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla
Vaikka iltapäivälehdistä olemme toisin saaneet lukea, suurin ongelma ei ole siis niinkään tukien avokätisyys saatikka ainakaan niiden hakemisen helppous, vaan nimenomaan niiden hakemisen hankaluus ja byrokratia. Vuosikymmenten saatossa Suomen alun alkaen hyvää tarkoittaneesta sosiaaliturvan etuusjärjestelmästä on tullut niin monimutkainen ja byrokraattinen, että edes kaikki alan asiantuntijat tai Kelan työntekijätkään eivät enää hallitse kaikkia etuuksia. Alimmat etuudet ovat jääneet jälkeen eikä niillä tutkitusti tule toimeen. Lyhyen työpätkän vastaanottaminen aiheuttaa epävarmuutta tukien saamisen kanssa ja monet saavat samanaikaisesti jopa useampaa etuutta. Viimesijaiseksi tarkoitetusta toimeentulotuesta on monen kohdalla tullut pysyvä loukku, joka myös periytyy.
Suomalainen sosiaaliturva on uudistettava
Varsinaista vastikkeetonta perustuloa tai kansalaispalkkaa, millä nimellä sitä kulloinkin halutaankin kutsua en itse kannata. Tukijärjestelmän tulee olla sellainen, että se pahalla hetkellä auttaa ja nostaa ihmisen pystyyn, antaa eväät jatkamaan eteenpäin, mutta ei jatkuvasti kannattele ketään pystyssä. Tämä on myös SDP:n linja, sillä puolueessa on virallisesti linjattu uudistukseksi Yleisturva-malli. Siitä voit lukea halutessasi tästä linkistä. Yleisturva ei tietenkään ole suoraan valmis malli. Maailma ei useinkaan tule kerralla valmiiksi, mutta aivan tyhjän päällä ei olla nyt liikkeellä. Yleisturvan keskiössä on tavoite, että jokaisella työkykyisellä ihmisellä on oikeus, mutta samalla myös velvollisuus elättää itsensä omalla työllään. SDP on alun perin työväenliike. Se TYÖ-sana ei ole siinä aivan sattumalta, eikä se tarkoita samaa kuin se kun Kuopion torilla poliisi kysyy sinulta ”mitä työ täällä vetelehitte?”.
Sosiaaliturvan järjestelmää täytyy yksinkertaistaa. Sen on luotettava enemmän ihmiseen ja mahdollistettava työn tekeminen tai itsensä kehittäminen kaikissa tilanteessa. Omiin jalkoihinsa sotkeutuvan turvaverkkojen sekamelskan sijaan sosiaaliturvan täytyisi toimia siten, että se nostaa ihmisen takaisin ylös heti silloin kun elämä kolhaisee hänet nurin.
Tämä tarkoittaa etuuksien yhdistämistä yksinkertaiseksi etuudeksi, missä tuen tarpeelle todetaan syy: työttömyys, sairaus, opiskelu, vanhemmuus, vanhuus. Kaikkien ongelmia kohtaavien ihmisten ongelmat ovat yksilöllisiä, silloin myös ratkaisuidenkin tulisi olla yksilöllisiä. Sosiaaliturvaa tulee kehittää yksilölliseen ja henkilökohtaiseen suuntaan. Samalla valvonnan osalta tulisi siirtyä etukäteisvalvonnasta vahvemmin jälkikäteisvalvontaan, kuten tällä vuosituhannella on tehty esimerkiksi verotuksessa. Tämä vapauttaisi sosiaalitoimen resursseja paperinpyörityksen ja turhan valvonnan sijaan ihmisten ohjaamiseen ja työllistymisen tukemiseen henkilökohtaisesti ilman tarpeetonta nöyryytystä, karensseja ja aktiivimalleja.
