Sosiaalitukien alikäyttö on paljon yleisempää kuin tukien väärinkäyttö. Alikäyttö tulee yhteiskunnalle monesti myös paljon kalliimmaksi kuin tukien käyttäminen tai niiden väärinkäyttö.
Mitä on sosiaalitukien alikäyttö?
Sosiaalitukien alikäyttö on sitä, että tukea jätetään hakematta, vaikka niihin oltaisiin oikeutettuja. Kaikkein eniten alikäyttöä on toimeentulotuessa. Jonkin verran suomalaiset jättävät käyttämättä myös asumistukea.
Syitä tähän on monia. Tukia ei aina joko osata, haluta tai kehdata hakea. Ongelmien kohdatessa moni tukeutuu mieluummin pikavippeihin, pyytää apua vanhemmiltaan, vippaa sukulaisiltaan ja kavereiltaan sen sijaan, että turvautuisi yhteiskunnan apuun. Joskus kyse saattaa tietysti olla myös terveydellisistä ongelmista, kuten muistisairaudesta tai päihdeongelmasta, jolloin enää ei vain kerta kaikkiaan kyetä hoitamaan arjen yksinkertaisimpiakaan asioita. Tyypillinen sosiaalituen alikäyttäjä on Kelan mukaan maaseudulla yksin asuva vanhus. Toimeentulotuen hakeminen saatetaan lukusine vaadittavine tositteineen kokea myös hankalaksi. Pienillä paikkakunnilla, pienissä piireissä avun hakeminen saatetaan kokea erityisen häpeälliseksi ja leimaavaksi. Itse ajattelen, että myöskään Internet, jonka kautta tukien hakeminen tänä päivänä helpoiten onnistuu, ei vieläkään tavoita ihan kaikkia, erityisesti vanhuksia. Järjestelmä ei kaikissa tapauksessa toimi erityisen hyvin.
Suomessa asumismenot muodostavat suurimman osan elinkustannuksista. Jokainen varmasti ymmärtää, että jos kuukauden vuokra tai vastike + asuntolainan lyhennys jää maksamatta, seuraavassa kuussa tilanne ei ainakaan helpotu, kun edessä on maksettavaa tuplasti. Seuraavassa kuussa ihminen on käytännössä jo ylitsepääsemättömän suurissa ongelmissa. Kun tähän yhdistää vielä sen, että ihminen on saattanut yrittää sinnitellä pikavippien tai lainaamalla kavereilta turvin, on puuro käytännössä jo palanut pohjaan.
Olen keskustellut tästä asiasta muutaman tuntemani Kelassa ja TE-keskuksessa asian parissa työskentelevän ihmisen kanssa. He ovat kertoneet, että monesti olisi ollut huomattavasti paljon helpompaa auttaa ihmistä, jos hän olisi tullut heti pyytämään apua, eikä vasta sitten, kun hänellä on viiden kuukauden vuokrat, pikavippilaskut ja asunnon häätöilmoitus kourassa. Kun tätä vyyhtiä joudutaan joka tapauksessa alkaa Kelassa purkaa, tulee se lopulta yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi, sen sijaan, jos asioihin olisi kyetty tarttumaan heti alkuunsa. Ehkä jo muutama satanen olisi saattanut pelastaa ihmisen häädöltä ja sen aiheuttamilta lukuisilta muilta ongelmilta.
Tarvitaan sosiaaliturvan uudistus. Järjestelmää tulisi todella paljon yksinkertaistaa. Jotkut ovat puhuneet perustulosta tai perustilistä. Itse näkisin, että alimmat tuen muodot kuten työmarkkinatuki, asumistuki ja toimeentulotuki tulisi yhdistää ja yksinkertaistaa yhdeksi tueksi, yhden luukun taakse millä nimellä ikinä sitä haluammekaan sitten kutsua. Aivan pelkän perustulon varaan en aivan kakkia yhteiskunnan tukia kuitenkaan laskisi, sillä sosiaalitukiin varattavat varat ovat aina rajalliset, jolloin on järkevää ja myös oikeudenmukaista, että tukia kohdennetaan tehokkaimmin ensisijaisesti heille, jotka sitä eniten tarvitsevat, vaikka tämä edellyttääkin hakijalta jossain määrin tuen hakemista ja siten hieman byrokratiaa. Mikäli kaikki olisivat perustulon varassa saattaisi käydä niin, että tasoltaan liian vähäisenä toteutettuna perustulo vain pahentaisi entisestään kaikkein heikommassa asemassa olevien asemaa. Yhteiskunnan tukien tulisi kuitenkin olla terveille ihmisille vain väliaikainen tuki, jolla häntä autetaan tarpeen vaatiessa pystyyn. Vaadittavan byrokratian määrää on kuitenkin aina myös paljon mahdollista yksinkertaistaa esimerkiksi tietotekniikan keinoin. Mikäli tahtoa on, löytyy tie.
Sosiaaliturvauudistuksen lisäksi tarvittaisiin ehkäpä myös asenteiden muutos. On mielestäni jotenkin hassua, että ihminen, joka on vuosia tunnollisesti maksanut veronsa, työttömyysvakuutusmaksunsa, ja kaikki Tellit ja Lellit jokaisesta palkastaan ei voisi häveliäisyys syistä hädän hetkellä hakea sitä apua yhteiskunnalta, mihin hän on oikeutettu. Käsittääkseni hyvin harva meistä vuosia koti- tai autovakuutusta maksaneistakaan jättää vahingon sattuessa vakuutuskorvauksen hakematta niissäkään tapauksissa, missä syypää vahinkoon löytyisi hieman ihmisestä itsessään. Siinä, että ihminen pyrkii tulemaan aina tulemaan toimeen omillaan ei tietenkään ole mitään pahaa. Päinvastoin. Mielestäni ei ole aivan järkevää kuitenkaan pilata omaa talouttaan tai välejään kavereihin ja sukulaisiin vippaamalla heiltä rahaa sen vuoksi, että oma ylpeys ei antaisi periksi hädän hetkellä pyytää yhteiskunnalta apua.
Vuonna 2015 Kela arvioi, että tukia jätetään käyttämättä vuosittain noin 30-100 miljoonan, rohkeimpien arvioiden mukaan jopa 300 miljoonan euron edestä. Kun toimeentulotuen menot olivat yhteensä jopa 745 miljoonaa, saattaa toimeentulotuen alikäyttäjiä olla jopa saman verran kuin tuen saajia.
Tukien väärinkäyttöäkin on. Kelan vuonna 2019 kertoman mukaan vuosittain noin 2000 tapausta, euromääräisesti lähes 10 miljoonaa. Viranomaisten järjestelmien niin kutsutut ristiin ajot ja tulorekisteri paljastavat väärinkäyttötapaukset melko tehokkaasti. Väärinkäytöksiin puututaan ja niin niihin pitääkin puuttua. Kelan tukien alikäyttö on huomattavasti paljon yleisempää kuin niiden väärinkäyttö.
Loppuun tarina ja muisto.
Muistisairaus on helvetillinen sairaus. Se vie ihmisen pikkuhiljaa sinne jonnekin, mistä paluuta ei ole. Jäljelle jäävät lopulta vain ihmisen fyysiset kuoret, jotka saattavat pysyä hengissä yllättävänkin pitkään, vaikka siitä ihmisestä ihmisenä, joka hän alunperin oli, ei enää olisi jäljellä mitään. Ainut varma asia Alzheimerin taudissa on se, että tänään on parempi päivä kuin huominen. Se mikä muistisairaudessa on erikoista, se on todella tasa-arvoinen sairaus. Oma isäni eli omat viimeiset elinvuotensa Alzheimerin taudin vuoksi hoitokodissa. Muistan erään kerran, kun isäni pystyi vielä kommunikoimaan ja olimme porukalla häntä katsomassa ja istuimme hoitokodin kahviossa. Mukana olivat muistaakseni siskoni, hänen jälkikasvunsa, veljeni, minä ja vaimoni. Meitä oli yhteensä melkein kymmenen ihmistä. Lopuksi isäni kaivoi Tapparan verkkariensa taskunpohjalta kakskytsenttisen löi sen pöytään ja totesi: – minä maksan. Silloin ymmärsin, miten tasa-arvoisia me lopulta olemmekaan. Nämä hoitokodin potilaat ovat siinä mielessä hyvin tasa-arvoisia, että rahan arvolla ei heille ollut enää mitään merkitystä.
