Vuoden kääntyessä kohti loppuaan, aloin pohtimaan koronaviruksen vaikutuksia omaan elämääni. Suomessa ei liene ketään, jota ei jollakin tavalla olisi Korona koskettanut. Jos se ei ole koskettanut omaa tai lähipiirin terveyttä, ainakin se on muuttanut arkeamme monin tavoin.
Oman pohtimiseni syy taitaa olla se, että olen ajamassa viikonloppuna kohti Tamperetta isäni hautajaisiin. Hautajaiset voidaan pitää, mutta muistotilaisuus jää nyt pitämättä pahentuneen tautitilanteen vuoksi. Pieni vastoinkäyminen, mutta kyllä se silti harmittaa.
Totta kai koronavirus on vaikuttanut minunkin elämääni paljon enemmän kuin yhden peruuntuneen muistotilaisuuden verran. Itseasiassa, jos terve isäni olisi nyt täällä, uskon, että hän sanoisi minulle: Ei mitään hätää, sillä enää minulla ei ole mihinkään kiire.
Kuulostaa tähän aikaan kenties jopa tuomittavalta, mutta ajatus siitä, että ensimmäisen kerran elämässäni vietämme joulua vaimon kanssa lähestulkoon ihan kahdestaan vailla tavanomaiseen jouluun kuuluvia ystäviä ja rutiineja tuntuu oudolta. Mutta minkäs teet, elämme outoja aikoja.
Tunnen ja tiedän omasta lähipiiristäni reilut kymmenkunta ihmistä, jotka ovat saaneet ja sairastaneet koronan. Tapaukset ovat vaihdelleet taudista kertoneiden mukaan tavallisesta lievän flunssan oireista erittäin vakavaan tautiin. Tiedän myös tapauksen, joka on sairastanut koronan todistetusti kahdesti. Ensimmäisen kerran keväällä ja toisen kerran syksyllä. Toinen kerta riitti. Tiedän siis lähipiiristäni myös tapauksen, joka on menehtynyt koronaan.
Koronaviruksen jonkinasteinen kuriin saaminen näyttää olevan mahdollista jo alkuvuonna. Jospa tulisi oikea talvi ja korona hiipuisi itsessään, kuten influenssaviruksetkin talvipakkasessa. Sitä seuraavaksi rokote, joka palauttaisi elämistä takaisin normaaliksi. Sitä, miten koronavirus käyttäytyy tai on käyttäytymättä talven pakkasessa, minun on aivan turha pienessä päässäni alkaa pohtia, sillä en ole sen enempää virologi, kun tilastotieteilijäkään. Minun lienee parasta vain toimia kuten toimin aiemmin joukkueurheilussa pelaajana. Eli annettujen ohjeiden mukaan ihan niin kauan kunnes summeri soi ja tehdä kaikki mahdollinen oma osuuteni taudin leviämisen estämiseksi.
Moni asia on kuitenkin muuttunut. Työn tekemisen tavat ovat muuttuneet, sosiaalisten kontaktien väheneminen uuvuttaa ja häiritsee, työpäivän lounas ei olekaan enää itsestään selvästi työkavereiden kanssa yhdessä Juttutuvassa, ulkomaan matkat on siirretty hamaan tulevaisuuteen. Päähän on alkanut hiipiä ajatus, jäikö muutos miten pysyväksi? Oliko viimeinen reissu Atlantin taakse se viimeinen muistoihin jäänyt kerta, jolloin sain paikan päällä todistaa täyden NHL-katsomon pauhun. Tai koenko enää koskaan alpeilla täpötäyden afterski-baarin tunnelman.
Tähän asiaan peilaten, voin katsoa olevani koronan keskellä erittäin onnekas. Nämä ovat sittenkin vielä pieniä murheita. Joiltakin koronavirus on vienyt hengen, omaisen, terveyden, työn, puolison työn tai molempien työt. Jotkut ovat saaneet tässä lotossa useamman oikein, jolloin korona on vienyt useita edellä mainitusta. Minulta tai vaimoltani korona ei ole vienyt tosiasiassa vielä yhtään mitään. Siksipä toivonkin, että korona ei vie suhteellisuudentajuani.
Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta ymmärrän olevani koronankin keskellä oman elämäni Hannu Hanhi. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, että olen ehkä havahtunut huomaamaan niiden pienten, aikaisemmin itsestäänselvyyksiltä tuntuvien asioiden arvon ja merkityksen. Joulun viettäminen vaimon ja maailman parhaan villakoiran kanssa yhdessä? Mikä vastoinkäyminen! Hetkinen, vai onko se juuri sitä, mikä minulle on omassa elämässäni tosiasiassa kaikkein rakkainta ja merkityksellisintä?
Korona-aikana, mikä ennen tuntui kenties pieneltä ja itsestäänselvyydeltä, onkin itseasiassa juuri sitä kaikkein suurinta ja merkityksellistä. En laita hanttiin, vaikka tämä oivallus säilyisi omassa pienessä päässäni vaikkapa hieman pidempään senkin jälkeen, kun tuo viheliäinen korona on saatu hävitettyä.
