Sanna Marinin hallituksen tärkein saavutus ei ollut aktiivimallin purku. Se ei ollut sote-uudistus, eikä edes Suomen tuleva liittyminen sotilasliitto Naton jäseneksi, vaikka se toki mielestäni hyvä ja historiallinen asia tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa onkin. Hallituksen merkittävin tulevaisuusteko on ollut oppivelvollisuuden laajentaminen.
Vuonna 2021 tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä, kun Suomessa säädettiin ensimmäinen yleinen oppivelvollisuuslaki 7–13-vuotiaille lapsille. 50 vuotta myöhemmin oli peruskoulu-uudistuksen aika, ja 9-vuotinen koulu ja oppivelvollisuus kaikille 16-vuotiaaksi asti toteutui vaiheittain vuodesta 1972 alkaen. Vuonna 1974 syntyneenä minun todellisuuttani on ollut elää maassa, jossa jokainen voi kouluttautua melkeinpä käytännössä ilmaiseksi, halutessaan vaikka tohtoriksi saakka, mikäli päätä ja perslihaksia kuluttaa koulunpenkkiä riittää. Suomessa jokaisesta voi tulla mitä tahansa omasta tai vanhempien varallisuudesta riippumatta. Tässä on mielestäni jotain hyvin arvokasta, sekä säilyttämisen ja kehittämisen arvoista.
Nyt puoli vuosisataa edellisen peruskoulu-uudistuksen jälkeen tuli aika päivittää oppivelvollisuus tälle vuosituhannelle. Oppivelvollisuus aikaa pidennettiin 18 ikävuoteen ja toisen asteen opinnoista tuli aidosti maksutonta. Oppivelvollisuutta ja maksutonta koulutusta tuli siis kaksi vuotta lisää, mutta mikä siinä nyt oli niin tärkeää?
Maailma ja työelämä on muuttunut paljon viimeisen sadan vuoden aikana. Kaukana ovat ne ajat, kun perus- tai kansakoulun penkiltä mentiin suoraan töihin. Vielä kauempana ovat ne ajat, kun kylän korkeimmin koulutettu tyyppi oli se hassusti pellon laitaa tallustava ja valkolakkia koko kesän päässään pitänyt ylioppilas. Siinä missä pelkällä peruskoulupohjalla ja ilman toisen asteen koulutusta vielä 80-luvulla oli varsin helppoa löytää itselleen oman elannon tuova leipätyö, on matalan koulutuksen työ vähentynyt. Vaikka ilman koulutusta tehtävää matalapalkkatyötäkin toki yhä on, on se muuttunut yhä epävarmemmaksi ja siitä maksettava korvaus on monin paikoin madaltunut sellaiseksi, että edes useampaa matalapalkkatyötä ja täysiä viikkotunteja tekemällä ei ole enää mahdollista elättää itseään. Ainakaan ei ilman yhteiskunnan tukea.
Koulutuksen toinen aste on tämän päivän perusaste. En oikein usko, että kehitys vaatimattoman koulutuksen työn vähenemisestä tulee jatkossakaan pysähtymään. Päinvastoin. Vähän koulutusta vaativien töiden määrä tulee lähivuosina yhä entisestään vähentymään. Uskon, että automaation, teköälysovellusten ja robotiikan avulla, yhä useampi toistettavissa oleva työ tullaan korvaamaan teknologisilla ratkaisuilla, mitä kaikkea emme tänään ehkä osaa vielä edes kuvitella.
On olemassa laajaa tutkimustietoa ja näyttöä siitä, että vähintään toisen asteen koulutuksen saaneet työllistyvät huomattavasti todennäköisemmin kuin pelkän perusasteen varassa olevat. Tutkimustieto kertoo yksiselitteisesti, että kouluttamattomuus on yksi merkittävimmistä asioista, joka lisää syrjäytymistä. Mikä pahinta, se lisää ylisukupolvien periytyvää syrjäytymistä. Silti Yli 50 vuoden aikana oppivelvollisuus ei ole muuttunut ollenkaan, vaikka yhteiskunnan muutos ympärillä on ollut valtava ja työelämän osaamisvaatimukset ovat menneet käytännössä täysin uusiksi. Eräs Hakaniementorilla kuulemani mustan huumorin vitsi kertoikin, miten syrjäytyneet kokivat itsensä väliinputoajiksi. Syrjäytynyt kertoi lähikuppilassa toiselle: Meidän Tero on väliinputoaja. Hänen lapsilisät loppuivat 16 vuotiaana, mutta työkyvyttömyyseläkettä hän voi hakea vasta 18-vuotiaana.
Oppivelvollisuuden uudistaminen ei ollut tälläkään kertaa helppo eikä itsestään selvä asia, sillä vastustus oli tälläkin kertaa kova. Merkillepantavaa olikin, että asian vastustamisessa oli jotain niin tuttua kuin olisimme kuulleet kaiun menneisyydestä. Asian puolustajat, vastustajat ja ratkaisseet tahot olivat nimittäin täsmälleen ne samat poliittiset tahot, jotka ovat kannattaneet ja vastustaneet jokaista koulutusta parantavaa uudistusta ja tehneet sen vieläpä osin samoin argumentein viimeiset sata vuotta.
Kaikuja menneisyydestä
60-luvulla Sosiaalidemokraatit halusivat peruskoulujärjestelmän, joka takaisi tasa-arvoiset opiskelumahdollisuudet kaikille. Oikeistossa yhtenäiskouluun ei uskottu, ja puhuttiin alentuvasti jopa ”subventiosivistyksestä”. Kun sosiaalidemokraattien äänet eivät olisi yksin kokoomusta vastaan riittäneet, asian ratkaisijaksi nousi Maalaisliitto (sittemmin Suomen Keskusta) Johannes Virolaisen johdolla. Puolue halusi kuroa alueellisia eroja umpeen. Asian taustoja on kerrottu hienosti tässä artikkelissa.
Nyt toteutettavaa oppivelvollisuuden pidentämistä on vastustettu osin jopa samoin argumentein, mutta on vanhojen argumenttien rinnalle saatu pari uuttakin. Näitä ovat esimerkiksi seuraavat:
Pakko on huono motivaattori
Suurin ongelma on koulupudokkaat, siksi tulisi panostaa jo varhaiseen vaiheeseen, varhaiskasvatukseen ja peruskouluun.
Näistä jälkimmäinen perustelu on minustakin relevantti, muuta varsinkin oikeiston taholta sen tekee tyhjäksi kaksi asiaa. Ne ovat nimittäin juuri niitä koulutuksen varhaisia vaiheita, joista sama poliittinen oikeisto juuri viime vaalikaudella leikkasi kaksin käsin. Nykyinen hallitus on palauttanut koulutuksen määrärahoja myös sinne varhaiseen vaiheeseen varhaiskasvatukseen ja peruskouluun. Pakko ei varmasti olekaan aina se kaikkein paras motivaattori. Kuitenkin kun lähes kaikessa muussa, esimerkiksi työllisyyden parantamiseksi parhaat ja monesti myös ainoat oikeiston tarjoamat keinot perustuvat mitä suuremmassa määrin pakkoon, emmekö voisi myös vaatia jotain nuoriltamme ja samalla myös tarjota siihen edellytyksiä? Vaikka sitten pienellä pakolla.
Vaikka kokoomus olikin uudistusta vastaan, myös kokoomuksesta on tälläkin kertaa alkanut viime päivinä kuulua kommentteja, että oppivelvollisuuden pidentämisen uudistus on ihan hyvä juttu. Jotta historia toistaisi täydellisesti itseään, ehkäpä taas tämänkin uudistuksen kohdalla jo muutaman vuoden kuluttua kuulemme, miten kokoomus on aina kannattanut sitä.
Rinteen/Marinin hallituksen aloittaessa vuonna 2019, puhuttiin juhlallisesti jopa koulutuksen kunnianpalautuksesta, mitä se tietyssä mielessä olikin Sipilän oikeistohallituksen toteuttamien massiivisten koulutusleikkausten jälkeen. Suunta on kuitenkin viime vuosina ollut huono. Koulutuksen kehityksen suunnan on muodostanut kaava, missä oikeistohallitus leikkaa ensin koulutuksesta kaksi ja vasemmistohallitus palauttaa yhden. Mikäli tämä kehityssuunta ei muutu, jokainen voi omassa mielessään pohtia, mikä on suomalaisen koulutuksen kehityksen suunta pidemmällä aikavälillä. Viime vuosina esimerkiksi koulutuksen tasoa mittavissa Pisa-tutkimuksissa Suomi on toki edelleenkin vielä pärjännyt mukavasti, mutta suunta on jo ollut laskeva.
Koulutusleikkaus-lautapeli
Tätä kuvasi hienosti lahtelainen ammattikoulunopettaja Mikko Tähkänen. Ammattikoulunopettaja suunnitteli Sipilän hallituksen toimia parodisoivan Koulutusleikkaus-lautapelin, jonka lopussa kaikki häviävät! Pelin alussa jokainen pelaaja saa eteensä päiväkodin, peruskoulun, lukion, ammattikoulun, ammattikorkeakoulun ja yliopiston sekä niihin vihreitä ja punaisia nappuloita, jotka symboloivat oppilaita ja opettajia. Pelaajat nostavat vuoroillaan Sipilä-kortteja, jotka on otsikoitu uudistuksiksi, mutta jotka leikkaavat koulutuksen määrärahoja. Välillä nostetaan myös Sanni-kortteja, joiden sisältämillä kärkihankkeilla leikataan koulutusleikkausten vaikutuksia. Lisäksi pelaajilla on käytössään pyristely-kortteja, joilla voi vastustaa leikkauksia, mutta niillä voittaa vain aikaa. Jokaisesta Sipilä-kortista seuraa opettajanappuloiden siirtämistä työttömiin, sekä opiskelijanappuloiden siirtämistä alemmille tasoille ja syrjäytyneiden joukkoon. Sininen erityisopetusnappula estää yksittäisten oppilasnappuloiden syrjäytymistä, mutta sinisiä nappuloita on aina auttamattomasti liian vähän.
Pelissä pelataan kierroksia yhden vaalikauden verran ja lopputuloksena on, että kaikki häviävät. Käy ilmi, että mitä enemmän opettajia-nappuloita päiväkodissa tai oppilaitoksessa olisi, sitä korkeammalle tasolle opiskelijanappulat pääsisivät.
