Kun koronakriisi alkoi, muistan sen oikein hyvin. Tammikuu 2020. Olimme kaveriporukalla Itävallassa laskettelemassa. Saalbachissa yhdessä alppien kuuluisimmista AfterSki-paikoista Hinterhag Almissa. Niille, jotka eivät ole käyneet, paikka on kuin valtava, kaksikerroksinen lato, joka on kuin tykillä ammuttuna täyteen ihmisiä. Aina. Elävää musiikkia. Yleensä sitä ”Saksan humppaa”, joka kieltämättä sopii hyvin paikkaan ja sen tunnelmaan. Esiintyjä huudatti yleisöä huutamalla väliin jonkun maan nimen. Aina jostain päin latoa kuului vastauksena ”jeeeee!”, merkiksi sille, että vastaajan maan nimi mainittiin. Joku meistä katsoi puhelimestaan uutisia ja kertoi: hei, nyt Suomessakin on semmoinen koronatapaus. Levillä. Joku kiinalainen. Ohitimme asian. Kun kuulimme esiintyjän huutavan ”Finland!”, huusimme hänelle tietysti vastauksena takaisin ”Jeeeeeee!”, niin paljon kun keuhkoista lähti. Vastaushuudoista pystyi päättelemään, että ladossa oli ainakin yli kolmeakymmentä eri kansallisuutta.
Tämä ei tietenkään johtunut siitä, että olisimme olleet koronan suhteen välinpitämättömiä. Se johtui siitä, että kukaan ei varmasti vielä siinä vaiheessa tiennyt, mistä koronassa on kysymys. Muistan ainakin itse silloin ajatelleeni, että korona on joku Sarsia tai lintuinfluenssaa vastaava tauti, mitä niitä nyt oli ollut ennenkin. Ja, että se tulee ainakin pääsääntöisesti vaikuttamaan vain Aasiassa, jossa on valtavasti ihmisiä. Tästä ei mennyt kovinkaan kauan aikaa, kun Italiassa ja Espanjassa alkoi kuolemaan ihmisiä. Tästä muutama kuukausi myöhemmin Helsinki oli kuin aavekaupunki, Uudenmaan rajat kiinni ja sosiaalinen media auki ja täyttynyt virologian, varautumisen asiantuntijoista vaatimassa hallitukselta ripeitä toimia tukemaan ihmisiä ja yrityksiä.
Silloin muistan ajatelleeni, että jos jotain hyötyä tästä viheliäisestä koronasta on, on ainakin se, että ihmiset ovat heränneet todellisuuteen, että suomalainen verovaroin ylläpidetty Pohjoismaalainen yhteiskuntarakenne sen sosiaaliturvaverkkoineen ovat korkeasta verotuksesta huolimatta kuitenkin aika kiva olla olemassa. Sillä niin moni, myös he, jotka olivat aina aikaisemmin vaatineet mahdollisimman pientä valtiota ja verotusta, olivatkin nyt eturintamassa vaatimassa valtiota hätiin. Uutisissa puhuttiin kuin ääni väristen ”talvisodan hengestä” ja siitä, miten kaikki puolueet puhalsivat kuin yhteen hiileen hallituksen tuodessa pöytään koronatukipaketteja. Hienoa tietysti, että näin tehtiin. Eli se, että ihmisiä ja yrityksiä tuettiin. Mitä siihen yhteen hiileen puhaltamiseen tulee, muistan, että siitä kyllä puhuttiin, mutta sitä varsinaista puhaltamisen hetkeä en kyllä aivan aidosti muista. Ehkä se oli joku keväinen tiistai. Taisin olla itse töissä silloin.
Mietin silloin, mitenhän mahtaa käydä sitten, kun tästä tulee laskun maksun aika. Löytyykö samaa ”talvisodan henkeä”? Ovatko ensimmäiseksi tukia vaatineet ja myös saaneet tahot myöskin he, jotka myös ensimmäiseksi ovat nostamassa oman kätensä pystyyn laskun maksuhalukkuuden merkiksi? Vai jäävätkö maksumiehiksi ja -naisiksi taas he, jotka eivät mitään tukia koskaan ehtineet saamaankaan.
No lasku on nyt siinä pöydässä. Päättele itse, oletko nähnyt jossain laskun maksuhalukkaita?
Sitten vastaus otsikkoni kysymykseen. Olavi Tiittanen, entinen Juuan kunnanjohtaja oli aikanaan ihmetellyt tätä ristiriitaa veronmaksuhalukkuuden ja palveluille asetettujen odotusten välillä sanoen, että aina valitetaan veroista, mutta jos joku vaikka putoaa jäihin, niin rannalle kerääntyy iso joukko ihmisiä kyselemään toisiltaan, että onko kukaan soittanut kuntaan ja missä se kunta viipyy? – Se viipyy sitä kauemmin, mitä vähemmän sillä on verovaroja ja resursseja toimia paitsi arjessa, niin myös ja erityisesti hädän hetkellä.
Valitettavasti jouduin pettymään. Korona ei lisännyt lainkaan ymmärrystämme turvaverkkojen tärkeydestä. Samojen ihmisten taholta ”verotus on varkautta”-huutaminen on palannut ehkä voimakkaampana kuin koskaan. Mahdollisimman pientä valtiota ja verotusta vaativien taholta kysymys on turvaverkkojen ja lopulta koko julkisen sektorin toimintojen säilymisestä. Tällä hetkellä kovimmat leikkauspaineet kohdistuvat taas työttömyysturvan heikentämiseen. Tästä olen kirjoittanut useasti omassa blogissani.
Olen myös pohtinut sitä, että jospa olenkin väärässä. Ehkä ihmiset aidosti ajattelevat, että työttömiä ei pidä ”hyysätä”, mutta jos seuraava kriisi joskus tulee, niin eipä hätää mitään, vaikka sosiaali- ja työttömyysturvamme olisikin silloin romutettu, hallituksemme on kyllä niin ripeä, että se kyllä rakentaa sen, vaikka perustuksista saakka pika pikaa takaisin ihan silkassa ”talvisodan” hengessä.
Kaikella kunnioituksella niin paljon kuin itse arvostankin Suomea, sen valtionhallintoa ja maan hallitusta, en kuitenkaan laskisi ainakaan aivan joka asiassa sen ripeyden varaan. Varsinkaan kun en tiedä kuka siellä hallituksessa tulee istumaan seuraavan kriisin meitä kohdatessa.
