Vaalit lähestyvät ja puheet vastuullisesta talouspolitiikasta tulevat lisääntymään ja myös koventumaan. Vastuullinen talouspolitiikka mielletään tällaisissa puheissa oikeastaan säännön mukaisesti synonyymiksi vaadittaville julkisen talouden leikkauksille. Politiikan oikealta laidalta kovimmat vaatimukset perustuvat siihen, että verotuksen tulisi olla mahdollisimman kevyttä, valtion rooli pieni, jolloin ihmiset saisivat ihan itse päättää ja myös maksaa, mitä palveluita he haluavat käyttää tai ovat käyttämättä. Kaikkein kovimmissa puheissa hyvinvointivaltio tulisi määritellä kokonaan uudelleen.
Kun valtion menoista puhutaan, varsinkin Kokoomuksen kansanedustajat puhuvat hyvin usein priorisoinnista, tärkeästä ja vähemmän tärkeästä. ”Täytyy priorisoida ja leikata vähemmän tärkeästä”. Tämä on hyvin todennäköisesti mainostoimistossa tarkkaan mietitty fraasi, jonka pohjasävy on positiivinen. Jokainen voi tämän ymmärtää ja myös allekirjoittaa. Meistä ihan kaikki haluavat laittaa rahansa ennemmin tärkeään kuin vähemmän tärkeään.
Katsotaanpa hiukan fraasin sisään. Joitakin aikoja sitten tein, myönnettäköön hieman lukijoitani härnäten seuraavan Facebook-päivityksen omalle seinälleni ja jaoin saman päivityksen pariin asialle soveltuvalle Facebook-ryhmälle. Päivityksessä kyselin tämän priorisoinnin perään huutelevilta sitä, että mistä teille itsellenne tärkeästä, te itse olisitte valmita luopumaan valtion velkaantumisen korjaamiseksi?
Kuten ennalta arvasin ja tietysti päivitykselläni myös hain, sain kirjoitukseeni kyllä paljon kommentteja, mistä kaikesta eri julkisista menoista kommentoijien mielestä tulisi leikata, mutta hyvin vähän, jos ollenkaan kommentteja, jotka olisivat aidosti vaikuttaneet kommentin esittäjään itseensä. Sanottakoon, että saamani kommenttien perusteella suosikkileikkauskohteet olivat YLE:n esittämät ohjelmat, siis ne, joita kommentin esittäjä ei itse katso. Muita kestosuosikkeja olivat ooppera, mäkihyppy ja puoluetuet.
Pari päivää sitten seurasin jälleen Twitterissä keskustelua, jossa esitettiin, että valtion tulisi priorisoida ja hoitaa verovaroista vain ehdottoman välttämätön ja tärkeä, mutta karsia kaikki muu ja vähemmän tärkeä. Kysyin kenen tulisi olla se taho, jonka tulisi määrittää, mikä on tärkeää? En saanut tähän vastausta. Sain toki vastauksia, että koulutus on tärkeää, samoin terveydenhoito, maanpuolustus, hallinto ja oikeuslaitos, pelastuslaitos, rajavartio, tulli ja poliisi, vesi, infra ja liikenne jne. Siispä esitin jatkokysymyksen: Entäpä varhaiskasvatus, vanhus- ja vammaispalvelut, nuorisotyö, liikunta ja kulttuuri? Jos oopperaa ei saisi tukea, niin saisiko tai pitäisikö sitten ylipäätään mitään kulttuuria tukea? Jos mäkihyppyä ei, pitäisikö mitään urheilua tukea? Pitäisikö ainoastaan huippu-urheilua tukea, mutta lasten ja nuorten liikuntaa ei, vai olisiko asia kenties juuri päinvastoin? Väistämättä palataankin alkuperäiseen kysymykseeni. Kuka tai mikä tulisi olla se taho, jonka tulisi määrittää, mikä on tärkeätä? Kenellä tulisi olla se valta ja voima määritellä hyvinvointivaltio uudelleen? En itsekään tiedä tähän vastausta, mutta sen tiedän varmasti, että itse en ainakaan haluaisi sen tahon olevan kokoomuksen mainostoimisto.
Itse ajattelen hiukan niin, että on suomalaisen yhteiskunnan suuri vahvuus ja lopulta meidän kaikkien yhteinen etu, että verovaroin kustannetaan kaikkia edellä mainittuja asioita. Se on meidän kaikkien etu siitäkin huolimatta, että emme ainakaan jokaisessa elämänkaaremme vaiheessa käytä kaikkia verovaroin kustannettuja palveluita. Kuulun siihen vielä ainakin toistaiseksi suuren osaan kansasta, jonka mielestä meille Suomen kansalaisille pohjoismainen malli on paras. Se on paitsi edullisempi, myös pidemmällä aikavälillä kaikkien hyödyksi. Eli se, että yhteiskunta kantaa verovaroin nykyisen kaltaisen, kohtuullisen suurenkin vastuun kansalaisistaan ja omista toiminnoistaan, vaikka se samalla tarkoittaakin pohjoismaiden tapaan suhteellisen korkeaa verotusta.
Tämä ei tarkoita sitä, että julkinen sektori olisi arvostelun yläpuolella, eikä mitään yhteiskunnan verovaroista jaettavia tukia saisi kritisoida. Tietysti saa ja mielestäni myös pitää. Se on meidän kansalaisten tehtäväkin. Se pitää päättäjämme ja julkisen sektorin hereillä. Jokaista julkisista verovaroista toteutettavaa ja rahoitettavaa asiaa pitää voida tarkastella kriittisesti.
Kuitenkin silloin kun esitetään, että meidän veromme ovat niin ja niin korkeat, koska valtio ja julkinen sektori rahoittaa sitä taikka tätä älytöntä, ollaan populistisella tiellä. Verorahoistamme ylivoimaisesti suurin menoerä ovat terveysmenot. Seuraavana tulee kasvatus ja koulutus. Monesti esitetään, että sosiaaliturva on myös suuri menoerä. Esittäjiltä jää vain joko tarkoituksella tai tahattomasti usein kertomatta se, että sosiaaliturvamenojen ylivoimaisen suuri osa ovat eläkkeitä. Suomessa julkisen talouden sosiaaliturvaan lasketaan monista muista maista poiketen mukaan myös kaikki eläkemenot, eli Kelan maksamien eläkkeiden lisäksi myös kaikki työeläkkeet. Tästä asiasta Sakari Timonen kertoi taannoin hyvin omassa blogissaan.
Jos aidosti haluttaisiin leikata julkisia menoja niin paljon, että se oleellisesti vaikuttaisi veroprosenttiimme, ei riittäisi, vaikka momentti momentilta hakisimme vähemmän tärkeitä leikkauskohteita. Silloin eivät populistiset puheet jostakin kosteikkoviljelyn tuista tai hallituksen erityisavustajien palkoista riittäisi, vaan menoja tulisi leikata aidosti vaikuttavista menokohteista. Silloin väistämättä leikkurin täytyisi käydä terveydenhoidossa, koulutuksessa ja eläkkeissä.
Jos joku nyt edelleen ajattelee, että leikattavaa kyllä löytyy, niin hänkin on tietysti aivan oikeassa. Silloin ajattelijan kannattaisi ehkä kuitenkin suhtautua asiaan siten, että myös se itselle tärkeä asia tulee olemaan leikkauksille alttiina. On mielestäni naivia vaatia suhtautumista siten, että maksamme vain palveluista, joita käytämme, mutta kyllä minun lähiurheilukentälläni pitää olla valot päällä illalla, jääkiekkokaukalo aurattuna, hiihtolatu tehtynä ja minun mummolleni kotihoito paikalla just silloin kun minä sanon.
Leikkaaminen itsessään ei ole mitään kovinkaan vaativaa. Leikkaaminen on itseasiassa helppoa. Se ei vaadi mitään erityistä osaamista tai viisautta. Kunhan vaan leikkaa. Sen sijaan leikkaaminen siten, että samalla parannetaan palveluita ja saavutetaan talouskasvua, on hyvin vaikeaa. Se vaatii jo osaamista ja viisautta. Toistaiseksi puolueiden suurista puheista huolimatta minulle ei tule mieleeni yhtään puoluetta, jolla olisi laittaa pöytään näyttöä tällaisesta viisaudesta ja osaamisesta.
Ihan vinkiksi kevättä kohti sinne vaaliteltoille. Kysykääpä siltä vastuullista talouspolitiikkaa esittävältä ja vaalimainos kädessään seisovalta ehdokkaalta vaikkapa nämä kaksi kysymystä:
Mistä sinulle tärkeästä ja sinuun vaikuttavasta sinä itse olet valmis luopumaan valtion talouden tasapainottamiseksi?
Kenen tulisi olla se taho, joka määrittää, mikä minulle on tärkeää ja vähemmän tärkeää?
