En ole itse ollut koskaan mikään AY-aktiivi. Itseasiassa olen ylipäätään aika tuore ammattiyhdistysliikkeen, Insinööriliiton rivijäsen. Sitä ennen kuuluin pitkään yksityiseen työttömyyskassaan. Minun työnantajani ovat aina olleet suuria, mutta myös reiluja. Ei minun työehtojani ja palkkojani ole koskaan mitenkään poljettu. Ylitöitä olen välillä tehnyt paljonkin. Välillä on pomo pyytänyt venymään ja silloin on venytty. Aina asia on minulle myös kompensoitu. En ole pian 30 vuotisen työurani aikana ollut lakossa, eikä ole ollut tarvettakaan. Olinkin pitkään siinä ruususen unessa, että tämä asia ei oikeastaan edes minua kosketa millään tavoin. Uskon, että itseasiassa tämän asian suhteen olen siinä suuressa joukossa, missä suuriosa meistä suomalaisista palkansaajista, ehkä sinäkin olet.

Viimeiset vuodet olen saanut lukea lehdestä, kuinka ammattiyhdistysliike on hidas, mutta kankea änkyräjäärä ja jäänne 70-luvulta, jonka ovet Hakaniemessä tulisi naulata kiinni kakkosnelosilla ja mieluiten varmistaa asia kuuden tuuman nauloilla. Ammattiliittoja ei kuulemma tarvita mihinkään, sillä laki turvaa minimityöehdot hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi.

Minussa on kuitenkin aina ollut sellainen paha vika, että en ala kovin helposti suoraan nyökytellä millekään väittämälle. Siinä suhteessa saatan ollakin hieman vastarannan kiiski. Kun joku koittaa syöttää minulle tulen palavasti yhtä ainoaa totuutta, se aiheuttaa minussa lähinnä seuraavan vastareaktion: -> ”Mielenkiintoista. Tästä asiastahan pitää ottaa selvää”. Otin siis selvää ja tulin siihen lopputulokseen, että minun oli parasta liittyä oman alani ammattiliittoon, eli insinööriliittoon.

Tiedätkö sinä mistä asioista on sovittu ammattiliiton ja työnantajien kesken työehtosopimuksissa ja mitkä asiat työntekijälle on turvattu automaattisesti laissa?

Nyt meille on jo monta vuotta toitotettu ”paikallista sopimista” ratkaisuksi. Tällainen ketteryys kuulemma toisi maahamme tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia työpaikkoja lisää ja kohentaisi Suomen taloutta. Ketteryydessä ja sopimisessa ei tietenkään ole koskaan mitään pahaa, mutta paljosta puheesta huolimatta mielestäni tätä asiaa ei ole missään aidosti edelleenkään avattu. Mitä sillä paikallisella sopimisella nyt oikein tarkoitetaan? Mistä tässä maassa nyt ei voida sopia ja mistä pitäisi voida sopia paikallisesti. Olen alkanut itse muodostaa sellaisen käsityksen, että eri osapuolet taitavat nyt tarkoittaa paikallisella sopimisella hieman eri asioita.

Suomalaisilla työpaikoilla sovitaan paikallisesti todella paljon. Ihan joka päivä. Niin tänäänkin. Suurin osa meistä palkansaajista on aikanaan sopinut oman palkkansa. Ei sitä ole mikään ay-liike ylhäältä meille määrännyt, eikä määrää. AY:n ja työnantajaosapuolten sopiva yleissitova– tai normaalisitova työehtosopimus määrää ainoastaan minimin, ei koskaan maksimia. Vai oletteko kuulleet, että ammattiyhdistysliike olisi laittanut jossain yrityksessä perseet penkkiin ja lakon pystyyn sen tähden, että siellä on maksettu liian suurta palkkaa tai annettu työntekijöille liian pitkät kesälomat?

Kaikissa työehtosopimuksissa on jo nyt todella paljon joustoja ja poikkeuksia, jotka antavat mahdollisuuksia sopia paljon toisin ja paikallisesti. Yhdelläkään osapuolella ja varsinkaan työntekijällä ei ole varmasti mitään sitä vastaan, että asioista voidaan sopia työnantajan kanssa silloin kun se aidosti sopii molemmille osapuolille. Yhdelläkään osapuolella ei ole myöskään sitä vastaan, että tätä yhä kehitetään lisää. Sopimiseen pitää kuitenkin aina kuulua myös sellainen, että aina ei päästä sopimukseen ja silloin neuvottelun lopputulos saattaa olla myöskin se, että ei sovita. Toisin sanoen molemmilla sopijaosapuolissa tulee olla mahdollisuus kieltäytyä.

Teknologiateollisuus lähti nyt samalle tielle kuin Metsäteollisuus jo hieman aiemmin. Eli se irtautuu valtakunnallisista keskitetyistä työehtosopimuksista. Vaikka asiaa on julkisuudessa hieman toisin esitetty, tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että vaikka he itse eivät työnantajaosapuolena enää haluaisi käyttää omaa keskitettyä sopimusmallia, että työntekijäosapuolen tulisi automaattisesti toimia samoin. Sopimiseen kun tarvitaan yleensä kaksi osapuolta.
Kuitenkin lienee ilmiselvää, että työnantajapuoli haluaa päästä ammattiyhdistyksestä tai vähintään yleissitovista työehtosopimuksista eroon ja alkaa sopimaan paikallisesti, ehkä jopa henkilökohtaisesti suoraan työntekijän kanssa.

Mitä seuraavaksi?

Ei sen pakko ole olla ammattiyhdistysliike, joka sopii, mutta kukaan ei ole oikein esittänyt, että mitä sitten tilalle? Mielestäni paikallista sopimista pitää kehittää edelleen, mutta työehtosopimusten yleissitovuus, eli ne minimiehdot, perälauta ja etenkin työntekijöiden mahdollisuus järjestäytyä on mielestäni silti säilytettävä. Se on ihan peruskauraa kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa. Yksi peruskysymyshän tässä on se, että meille esitetään, että työntekijä ja työnantaja olisivat jotenkin tasavertaisia neuvottelukumppaneita. No Eivät ole. Vaikkapa siivousyhtyiö SOL:n maahanmuuttajataustainen siivooja ei nyt vaan koskaan ole tasavertainen neuvottelukumppani konsernin HR-johtajien ja lakimiesten edessä. Helsingin kaupungin työntekijänä minäkö menisin neuvottelemaan henkilökohtaisesti nuo taulukon asiat Jan Vapaavuoren ja henkilöstöjohtajan kanssa. Tulisin ehkä tekemään sen noin kahden vuoden välein ja lisäksi tarvittaessa aina silloin kun työnantajallani on hieman vaikeammat ajat. Sitä en osaa sanoa, kuinka monta kertaa saisin Vapaavuorelle audienssin, jos haluaisin itse muuttaa noita asioita omalta kannaltani paremmaksi. Minä en halua sitä. Jos joku teistä haluaa, niin toivotan onnea ja menestystä, sillä niitä molempia tulette tarvitsemaan.

Mitä tilalle?

Kun toivotte ammattiyhdistysliikkeen kaatumista, kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se saattaa toteutua, jos järjestäytymisaste laskee tarpeeksi pieneksi. Jos mitään ei tulisi tilalle, joutuisimme neuvottelemaan itse kaikista noista edellä mainituista asioista, ihan kaikista. Työntekijän sairausajan palkka on yksi niitä harvoja asioita, joista on säädetty laissa. Sekin on lähes järjestäen kaikissa työehtosopimuksissa sovittu työntekijän kannalta lakia paremmin.
Kuinka kauan kestäisi aikaa, kun työnantaja kiittelisi meitä ahkeria ja maksaisi samaa tai jopa parempaa palkkaa ja tarjoaisi samat edut kuin järjestäytyneille työntekijöille? Uskon, että ensi alkuun palkka ja edut saattaisivatkin olla jopa paremmat, mutta kun järjestäytymisaste laskee riittävän alas, niin sitten neuvottelut muuttuisivat saneluksi. Silloin sillä ei ole enää mitään tekemistä sopimisen kanssa, paikallisen voi ollakin.
Entä jos nuo kaikki ylläolevan taulukon ruksit sitten kirjattaisiin lakiin? Voitaisiinko sitten sivuttaa ammattiyhdistysliike? Yhtenä keskeisimpänä argumenttina työnantajapuolelta paikalliselle sopimiselle on esitetty nimenomaan sitä, että aloissa ja firmoissa on eroja ja one size fits all-sopimus ei palvele aloja ja yrityksiä, jotka ovat moninaisia. Kirjaamalla ehdot lakiin, me nimenomaan asettaisimme ne samat ehdot kiveen hakatuksi ja ne olisivat sitten ihan kaikille samat?

Kun kuulette puhetta, että paikallisella sopimisella ei tavoitella palkkojen laskemista, kannattaa lukea myös:

Akavan kysely: Yrityksistä puolet haluaa alentaa palkkoja paikallisesti https://www.hs.fi/politiikka/art-2000007820489.html