Heti kärkeen minun on todettava, että en ole ay-aktiivi, vaan ainoastaan oman ammattiliittoni rivijäsen, joten en ole kovinkaan syvällisesti perillä työtaistelun strategioista.
Sen verran työelämässä olen kuitenkin ollut ja työtaisteluitakin vuosien varrella nähnyt ja niistä oppinut, että se mitä niistä kerrotaan ulos, riippuu aina täysin siitä, kuka kertoo ja kenelle kerrotaan. Milloinkaan ulos annettu viesti ei vastaa ainakaan täysin todellista neuvottelutilannetta, ennen kuin asia on kokonaisuudessaan ratkennut. Todelliset työmarkkinaneuvottelut käytäneenkin kabineteissa ja ihan neuvottelutaktisista syistä monin osin julkisuudelta piilossa.
Työnantajaosapuolen ja palkansaajaliikkeen välistä kamppailua on aina käyty myös julkisen mielipiteen kautta. Yleensä viestintä menee hieman niin, että lakkoileva työntekijäpuoli esittää julkisuudessa vaatimuksensa olevan kohtuullisia ja lakon vaikutukset sivullisiin kansalaisiin vähäisiä, mutta välttämättömiä. Kun samat tahot viestivät samaan aikaan sisäisesti omilleen lakon vaikutusten olevan mittavia ja työnantajapuoli on niiden edessä taipumassa aivan minä hetkenä hyvänsä. Vastaavasti työnantajapuoli esittää julkisuudessa työntekijäpuolen vaatimusten olevan täysin kohtuuttomia, ja lakon vaikutukset niin mittavia, että koko maa on niiden edessä polvillaan. Samalla he viestivät sisäisesti omilleen, että kestämme työntekijöiden lakon vaikutukset, työntekijäpuoli ei jaksa enää kovinkaan pitkään lakkoilla ja olemme saavuttamassa tavoitellun sopimuksen minä hetkenä hyvänsä. Totuus ja todellinen neuvottelutilanne on jotain tuolta väliltä, niin kuin on usein myös se lopullinen sopu ja neuvottelutulos, joka kuitenkin saavutetaan rankimmankin työtaistelun päätteeksi.
Mitä tulee Tehyn ja Millariikka Rytkösen valittuun julkiseen viestintätaktiikkaan, minusta se vaikuttaa välillä hieman oudolta. Julkisuuteen he vaikuttavat käyvän työtaisteluaan enemmänkin perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindéniä (sd.) ja nyt viimeisempänä Jukka Gustavsonia (sd.) kuin työnantajaosapuolta vastaan, jotka ovat asian varsinaisia neuvotteluosapuolia.
Ainakin itse omasta mielestäni seuraan yhteiskunnallisia asioita melko paljon ja minä en osannut suoralta kädeltä ja googlettamatta nimetä yhtään henkilöä, joka Tehyn ja Superin neuvotteluvastapuolta tässä hoitajalakkoasiassa edustaa. Osaatko sinä? Jos et osaa, eipä hätää. Kerron ne tämän tekstin lopuksi vähän kuin palkinnoksi, että jaksoit lukea tekstin loppuun.
Olen tullut väkisinkin pohtineeksi, onko Tehyn ja Superin valittu julkisuustaktiikka se ihan kaikkein paras mahdollinen. Ehkä minä en vain ymmärrä tarpeeksi työtaistelulogiikkaa. Ehkä rivikansanedustaja Gustavsonin sinänsä kyllä huonon esiintymisen tahallinen väärinymmärtäminen jotenkin auttaa tässä tilanteessa hoitajia, Tehyä ja Superia, mutta itse en kyllä ymmärrä miten.
Hallitus, ministerit tai yksikään kansanedustaja eivät ole työkiistan tai palkkaneuvottelujen osapuolia, joten he eivät ei voi tarjota hoitajille lisää palkkaa, mutta jostain syystä tätä ei varsinkaan iltapäivälehdissä ja somessa haluta ymmärtää. On totta, että sotetoiminnan rahoitus ja siten myös varat hoitajien palkkoihin tulevat verovaroista, eli valtiolta, ja niistä lopulta päättää maan hallitus ja istuva eduskunta. Hallitus ei kuitenkaan voi kesken neuvottelujen ilmoittaa neuvotteluosapuolille, että teillä on nyt vaikkapa 500 miljoonaa rahaa korottaa hoitajien palkkoja. Viime sunnuntain YLE:n ykkösaamussa ministeri Aki Linden kertoi mielestäni hyvin kansantajuisesti, miksi ei.
Jos maan hallitus niin tekisi, se olisi nimenomaan sitä työmarkkinoihin puuttumista, jota ei ole haluttu, eikä sallittu. Se ei olisi myöskään järkevää, sillä tuon kaltaisesta ilmoituksesta seuraisi se, että hoitajien työkiistan neuvottelupöydässä kaivettaisiin välittömästi taskulaskimet esille ja alettaisiin jakamaan luvattua rahaa hoitajien määrällä. Sairaanhoitajille tuon verran, lähihoitajille noin paljon, suuhygienisteille tuon verran jne.
Työkiistan osapuolten pitää ensin päästä neuvottelutulokseen, sillä asia on kokonaisuus. Niin työmarkkinakiistoissa kuin politiikassa on tapana sanoa, että kun kaikkea ei ole sovittu, mitään ei ole vielä sovittu. Pöydällä on tällä hetkellä paljon muutakin kuin palkka. Siellä keskustellaan hoitohenkilökunnan työehdoista, lomista, ylityökorvauksista ja pidemmän aikavälin palkkaohjelmasta, jota hoitajat ovat toivoneet ja aivan hyvästä syystäkin.
Kun sopuun lopulta päästään, on maan hallituksen vuoro tulla esiin, laittaa kättä taskuun ja kaivaa rahat hoitajien palkkoihin. Se, kenen taskusta rahat tullaan kaivamaan, on myöskin hallituksen ja eduskunnan asia. Itse olen ajatellut asiaa hieman niin, että on ihan oikein, että tässä asiassa käydään meidän veronmaksajien taskulla. Siis meidän kaikkien, jotka niitä sotepalveluita käytämme.
Tästäkin ministeri Aki Linden totesi aika hyvin. Loppujen lopuksi me veronmaksajat taidammekin olla hoitajille se kova työnantaja. Me olemme kyllä usein toki valmiita sanomaan, että hoitajille lisää palkkaa. Kuitenkin, jos meille sanotaan, että se tarkoittaa omalla kohdallamme vaikkapa puolen prosentin veroprosentin nostoa, me olemme saman tien sanomassa, että EI, EI ja EI. Tämä pitää rahoittaa jostain muusta. Esimerkiksi hallinnosta. Sotemenoista hallinnon kustannukset ovat noin 2 ja puoli prosenttia. Niistä leikkaamalla vaikkapa puolet, ei kovinkaan suurta tippiä jäisi hoitajille jaettavaksi.
Kansanedustaja Pauli Kiuru (kok.) twiittasi aivan muutama päivä sitten twitterissä seuraavasti
Luettuani tämän mielestäni varsin järkevän twiitin , minulle tuli mieleeni, että oikotie onneen ei välttämättä olekaan aina se hallinnosta karsiminen.
Keitä ne neuvotteluiden todelliset osapuolet sitten ovat?
Palkansaajia eli, hoitajia asiassa edustavat suomalainen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattijärjestö Tehy, suurimpana ammattiryhmänään sairaanhoitajat ja Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer.
Työnantajapuolta edustaa Kuntatyönantajat toimitusjohtaja Markku Jalonen (Kokoomus), neuvottelupäällikkö Henrika Nybondas-Kangas sekä parlamentaarisesti valittu Kuntatyönantajien valtuuskunta, jossa jäsen- ja paikkamäärät määräytyvät seuraavasti: Kokoomuksella 3, SDP:llä, Keskustalla ja Perussuomalaisilla kullakin 2 ja Vihreillä ja Vasemmistoliitolla molemmilla yksi paikka.
Hoitajille lisää liksaa. Terveisin minä, iloinen veronmaksaja.
