Viimepäivinä on esitetty, että hallituksen asettama hoitajamitoitus aiheuttaisi hoivakriisiä ja se pitäisi siksi perua. Esimerkiksi Mehiläinen kertoo, että yrityksellä on nyt hoitopaikkoja tyhjillään, koska hoitokoteihin on vaadittu tarvittava määrä hoitajia. Esitetään, että olisi hallituksen vika kun hoitoa ei saa enää ollenkaan. Sitova hoitajamitoitus ei aiheuta hoivakriisiä, vaan ainoastaan näyttää sen toteen. Hoitajamitoitus ei myöskään sulje hoivakoteja. Ne sulkevat hoivayhtiöt ihan itse, jotka eivät sitä kykene noudattamaan. Viimekädessä kunnan ostopalvelusta vastaavan virkamiehen pitää sulkea hoivayhtiö joka ei kykene noudattamaan sopimustaan.
Tällainen väite saa minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että tv:ssä ei juuri ole enää satiiria, koska tosielämästä on tullut satiiria omasta itsestään. Tänä kesänä YLE-areenassa julkaistu tv-satiiri Jukka Lindströmin Sivuhistoria nimittäin kuvasi huumorin keinoin juuri tätä ajatusta. Ohjelma esitti fiktiivisen tulevaisuuden kuvan, miten vanhusten hoiva oli päätetty ratkaista siten, että yksityinen hoivakoti ja 24/7 toimiva city-varasto oli tehnyt yritysfuusion. Heidän konseptiinsa oli, että vanhuksia alettiin sijoittaa tyhjillään oleviin varastotiloihin. Vanhukset tästä ensin tietysti hieman purnasivat. Kuitenkin kun kerroimme heille, miten paljon tämä auttaa valtion taloutta ja parantaa kestävyysvajettamme, he jäivät lopulta ihan tyytyväisiä koppeihinsa.
Vaatimuksen esittäjät tuppaavat unohtumaan, että vanhusten hoivan ongelmat eivät ole alkaneet eilen. Vanhusten hoivan ongelmat juontavat juurensa jo paljon aikaisemmin. Me olemme vuosia vaatineet vanhusten hoivalta tehokuutta, jota olemme toki osin saaneetkin, mutta valitettavan usein olemme saaneet sitä vanhusten hoivan kustannuksella. Varmasti muistamme karmeat tapaukset, missä hoivakodin sängystä yöaikaan pudonneita vanhuksia ei nostettu tehokkuuden nimissä ylös, vaan vanhus peiteltiin lattialle. Tai tapaukset, missä yksityinen hoivakoti veloitti ymmärtämättömiltä vanhuksiltaan vessapaperirullan vaihtamisesta 15 euroa kappale.
Asiasta kiisteltiin eduskunnassa jo vuonna 2012. SDP esitti hoitajamitoitusta kirjattavaksi lakiin. Hallituskumppani kokoomus vastusti, ja niinpä päädyttiin kompromissiin. Asetettiin hoitajamitoitukselle suositus 0,5, mutta samalla sovittiin, että jos hoitolaitokset jättävät suositusta noudattamatta, niin vuonna 2015 mitoitus kirjattaisiin lakiin. Kävi ilmeiseksi, että varsinkaan yksityisillä hoivayhtiöillä ei ollut aikomustakaan noudattaa suositusta, mutta silti sitä ei kirjattu lakiin. Kyse oli siis aivan samasta mitoituksesta, joka nyt tämän hallituksen toimesta kirjattiin lakiin. Siirtymäkauden jälkeen mitoitus on kaikkialla 0,7. Tällä korjattiin asia, joka olisi pitänyt korjata jo kymmenen vuotta sitten. Tästä kirjoitti hyvin blogissaan Sakari Timonen.
Aikaa laittaa hoitajamitoitus kuntoon olisi ollut 10 vuotta ja on sitä vieläkin. Kuitenkin koska keskustelijat nyt pyrkivät kertomaan meille, miten sitova hoitajamitoitus ei ratkaissutkaan kerralla vuosien kuluessa kehittynyttä ongelmaa, halutaan ilmeisesti poliittisten irtopisteiden vuoksi moittia hoitajamitoitusta ja jopa lähteä sitä peruuttamaan.
Varmasti kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että hoitajia tarvitaan lisää. Kaikki ymmärtävät kyllä, että niitä ei tietenkään tule lisää vain yhdellä hallituksen päätöksellä vaatia sitova hoitajamitoitus. Saattaa kuitenkin olla niinkin, että hoitajia ei ainakaan tule lisää, jos emme sitä vaadi.
Hoivakodeissa oleva sukupolvi on tällä hetkellä minun vanhempani ja heidän vanhempiensa sukupolvi. He ovat sukupolvea, jolla ei ole ollut tapana vaatia, he tyytyvät. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan. He ovat sitä sukupolvea, joka ei halua olla vaivaksi. Muistan erään tapauksen, kun oma läheiseni, joka on halvaantunut toiselta puolen ja elää kotihoidon avuin pyörätuolissa. Hänen villapaidan kauluksestaan oli purkaantunut langanpätkä ja tarttunut pyörätuolin pyörään. Kun hän oli pyörätuolilla kodissaan aikansa rullaillut, oli lanka purkaantunut ja sotkeutunut yhä tiukemmin pyörätuolin pyörän ympäri. Lopulta pyörätuolin pyörä oli jumissa ja mummon pää polvissa ja kiinni pyörätuolin pyörässä. Hän oli odotellut kiltisti kotihoitoa saapuvaksi useamman tunnin, vaikka pissahätäkin olisi jo ollut. Jälkikäteen kysyimme, että etkö ylettynyt siihen ranteessa olevaan hälytysnappulaan? Olisinhan minä toki ylettynyt, kertoi mummo, mutta en halunnut olla vaivaksi.
Mietin, mitä mahtaa tapahtua sitten kun minun sukupolveni on hoivakodeissa hoidettavana. Siihen ei muuten kulu enää kovin pitkä aika. Varsinkin jokainen meistä, joka on hiemankaan toiminut asiakaspalvelussa tietää, että meidän sukupolvemme ei koe, että emme halua olla vaivaksi. Me nimittäin olemme tottuneet siihen, että me saamme palvelua ja rahoillemme vastinetta. Miten mahtaa käydä sitten, kun me olemme siellä hoitokodissa asiakkaina? Olemme vuosia vähät välittäneet hoitajien palkoista ja vaatimuksista, sen sijaan vaatineet heiltä tehokkuutta. Miten paljon uskotte silloin hoitajien olevan kiinnostuneita meidän vaatimuksistamme?
Vanhusten hoivan ongelmat ovat tasa-arvoisempia, kun ehkä kuvittelemmekaan. Hänelle, joka edelleen kuvittelee, että oman vanhuutensa kohdalla, voisi sitten rahalla ostaa parempaa palvelua, niin saattaapa olla väärin kuviteltu. Rahalla kun emme saa ostettua ketään makaamaan puolestamme hoivakodin sänkyyn. Se mitä rahalla saa, on tällä hetkellä ainoastaan paikan esimerkiksi Esperi Carelta tai Attendolta.
Tähän asiaan ei ole syyllinen nykyinen hallitus, vaan ihan me kaikki, jotka olemme asian hiljaisesti hyväksyneet.
Ensin vaadittiin supistamaan vanhustenhoito, en puhunut mitään, koska en ollut vanhus.
Sitten vaadittiin supistamaan hoitajien palkat ja työehdot, en puhunut mitään, koska en ollut hoitaja.
Sitten vaadittiin supistamaan julkisen sektorin hoitopaikat, en puhunut mitään, koska en ollut julkisen sektorin työntekijä.
Sitten vaadin hoitoa, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.
