Olen markkinatalousmyönteisenä ihmisenä pitänyt ajatteluttavassa parhaana sitä, miten ihminen nähdään yksilönä. Jokaisella ihmisellä on yksilönä mahdollisuus kohentaa omaa talouttaan ja tilannettaan esimerkiksi kouluttautumalla ja tekemällä kovemmin, enemmän ja paremmin työtä. Se, että näin toimimalla joku ansaitsee enemmän, kuin joku toinen, joka näin ei tee, ei ole paitsi oikein, vaan olisi mielestäni vääryys, mikäli asia ei näin olisi. Reiluin pelisäännöin toimiva markkinatalous hoitaakin melko hyvin sen puolen, että tekemällä työtä, yksilö palkitaan. Itse tällaista markkinataloutta rakastavana minusta tuntuu paradoksaaliselta, että minne yksilöllinen ihminen unohtuu aina silloin kun keskustelemme työttömyydestä?
Työttömyys tai työttömät nähdään yksilön sijaan saman näköisinä ajopuina, jotka kyllä ajautuisivat oikeaan suuntaan, eli töihin, mikäli vain älyäisimme leikata tarpeeksi paljon tukia ja työttömyysturvaa. Työttömien joukko on kuitenkin kaikkea muuta kuin läjä samanlaisia ajopuita. Se on hyvin moninainen. Tilastojen mukaan työttömyys saattaa koskettaa lähes kaikkia ammattiryhmiä, koulutustasoja ja ikäluokkia ainakin jossain elämän ja työuran vaiheessa. Aika moni meistä, minä mukaan lukien, on jossakin elämän vaiheessa ainakin hetkellisesti ollut ilman työtä ja nostanut työttömyyspäivärahaa, vaikka hyvin harva sitä sanoo ääneen.
Silti yhä edelleen moni heistäkin, myös joskus työttömänä olleista, saattavat ajatella, että kaikki työttömät olisivat samanlaisia. Epäonnistuneita, syrjäytyneitä, päihdeongelmaisia tai vähintäänkin jotenkin aikaansaamattomia. Työtön ei vain kerta kaikkiaan istu huolella rakennetun ahkeran työkansalaisen identiteettiin. Tässä ajattelutavassa on mielestäni jotain hieman samaa, kun kyselytutkimuksissa, jotka osoittavat, että ylivoimainen suuri osa meistä autoilijoista olemme keskimääräistä parempia autoilijoita.
Työttömyyteen liittyvät stereotyyppiset ajattelutavat näkyvät ja tuntuvat myös työttömille suunnatuissa palveluissa. Yksi tällainen kouluesimerkki oli aktiivimalli, jossa ammuttiin tykillä kärpästä valitettavasti osuen aivan kaikkeen muuhun, paitsi siihen kärpäseen. Ainakin itse koen ymmärtäväni, mitä aktiivimallilla haettiin. Aktivoida heitä, marginaalista joukkoa, jotka ehkä tarvitsivat hiukan aktivointia. Aktiivimalli oikeastaan osui aivan kaikkeen muihin kuin heihin, joihin sen oli tarkoitus osua. Kirjoitin asiasta mm. tässä kirjoituksessani.
Työttömäksi joutuneella ei ole enää kovinkaan montaa puolestapuhujaa. Työttömällä ei ole työyhteisöä, palkkatoimeentuloa eikä titteliä. Kun olet työtön ja mikäli ansiosidonnainenkin on jo päättynyt, et ole enää maksava ammattiyhdistyksen jäsen. On olemassa tutkittua tietoa siitä, että työttömyyden pitkittyessä, myös työttömien äänestysaktiivisuus alkaa laskea. Tämä on valitettavasti osaltaan aiheuttanut sitä, että monet eduskuntapuolueet, myös vasemmistopuolueet ovat menettäneet ainakin osin omaa kiinnostustaan pitkäaikaistyöttömien auttamiseksi. Työtön on ulkopuolinen ja monilta osin omillaan. Meitä tavallisia työssäkäyviä saattaa kauhistuttaa ajatus työttömyydestä ja siksi työnnämme mielikuvan työttömästä mahdollisimman kauas itsestämme.
Kun ihminen mahdollisen pitkän työuran jälkeen putoaa työttömyyden, työttömyyskassojen, TE-toimistojen ja Kela:n virkamiesten maailmaan, hän ei putoa minnekään avokätisten tukien autuuteen, vaan hän putoaa kuin toiseen ulottuvuuteen. Tunne TE-toimiston virkailijan kanssa keskustelemisesta saattaa olla silloin hämmentävä. Oma muistikuvani siitä on, että ihan suomen kieleltä tuo kuulosti, mutta en ymmärtänyt puheesta puoliakaan. Koko terminologia oli aivan vierasta.
Kun korona pandemia alkoi, erästä keskelle pahimpia koronarajoituksia juuri maisteriksi ja koronan vuoksi samalla työttömäksi valmistunutta ihmistä haastateltiin YLE:n tv uutisissa. Ihminen kertoi, miten tässä tilanteessa on erittäin haasteellista työllistyä. Samalla hän kertoi, miten hän aikoo nyt käyttää aikansa kuntoilemalla ja kehittämällä itseään, jotta olisi sitten mahdollisimman hyvässä tikissä, kun työmahdollisuuksia alkaa taas avautua. Saattoi hän varmasti tehdä sitäkin, mutta kyllä hän varmasti otti myös ihan tsillisti, lepäili, näki ehkä kavereitaan ja harrasti liikuntaa vain silkaksi omaksi ilokseenkin, kun kerran sille aikaa nyt oli. Tätä kuitenkaan hänelle tai kenellekään muullekaan meistä ei tulisi mieleenkään kertoa tuossa tilanteessa YLE:n uutisille. Ahkeran työkansalaisen identiteettiä on pirun vaikea ylläpitää työttömyyskortistosta käsin.
Anna Kontula kuvasi ahkeran työkansalaisen identiteettiä mielestäni hienosti kirjassaan Pikkuporvarit. Lukusuositus. Kuuntelin itse sen äänikirjana. Minua huvitti, miten niin moni Twitterissä loukkaantui Anna Kontulan julkaistua kirjansa. Olipa hänellä otsaa. Kommunisti kirjoittamassa porvarista. Mitäpä muutakaan kuin vastakkain asettelevaa vihapuhetta sellainen voisi olla? Kuunneltuani Kontulan kirjan, se osoittautui olevan kaikkea muuta, eikä vihaa kirjassa ollut nimeksikään. Itse uskon, että someloukkaantujat ehkäpä hieman tiedostamattaankin kokivat Kontulan kirjoittavan juuri hänestä itsestään. Tämä ei ole sinänsä ihme. Itsekin tunnistin itsessäni paljonkin siitä, mitä Kontula kuvasi kirjassaan pikkuporvarillisuudeksi. Ajatusta omalta kohdaltani saattoi lisätä myös se, että kuuntelin kirjan äänikirjana lomallani Rhodoksella. Merkkikuulokkeillani ja viiden tähden hotellin rantatuolissa maaten. Monessa kohdassa nauroin itselleni.
Esimerkiksi SDP on asettanut tavoitteekseen nostaa työllisyysasteen 80 prosenttiin. Tämä on varmasti sinänsä ihan hyvä juttu. Kuitenkin mitä korkeammalle työllisyysaste nousee, sen hankalampia seuraavat prosentin kymmenyksetkin tulevat olemaan nostaa. Tämä johtuu siitä, että korkeassa työllisyystilanteessa kaikki he, joilla on hyvät edellytykset työllistyä, ovat jo työllistyneet aika päiviä sitten. Jäljelle jää pienempi, kirjavampi ja myös yksilöllisemmistä ihmisistä koostuva joukko, joiden työllistymisessä on yhä enemmän myös yksilöllisiä haasteita.
