Viime talven kynnyksellä Venäjän aloittama hyökkäyssota ja sen aiheuttamat energiakriisin vaikutukset alkoivat iskeä tajuntaamme. Monissa kotitalouksissa oltiin syystäkin huolissaan. Miten suureksi sähkölasku käy pakkasilla? Tulevatko sähkölaskumme moninkertaistumaan? Eri poliittiset puolueet esittivät eri ratkaisuvaihtoehtoja asian korjaamiseksi ja ihmisten tukemiseksi. Hyvä niin. SDP esitti sähkölle hintakattoa 20 snt/KWh. Tähän jotkut ekonomistit selittivät tv:ssä, että ajatus on sulaa hulluutta. Mikäli sähkön hintakatto toteutettaisiin, ihmisillä ei olisi enää insentiiviä säästää sähköä.
Minunkin oli tunnustettava oma sivistymättömyyteni, koska en edes tiennyt, mitä tarkoittaa insentiivi. Minun piti silloin googlettaa se. Ei sitä tiedä minun Wordin oikolukukaan, sillä se maalaa edelleen sanan alle punaisen aaltoviivan.
Insentiivi on usein taloustieteessä käytetty termi, joka voi tarkoittaa oikeastaan ihan mitä tahansa, mikä motivoi tiettyyn valintaan tai toimintaan. Yhtä hyvin ekonomisti olisi voinut käyttää sanaa kannustin, mutta Ilmeisesti sana on jo niin kulunut, että piti siirtyä järeämpään termistöön. Eikä ihme. Kannustavuus sanana onkin kärsinyt, sillä sitä on käytetty viime vuosina aivan liikaa ja usein siellä, mihin se ei edes kuulu ja asioihin minkä kanssa kannustavuudella ei ole mitään tekemistä. Usein silloin kun sanaa on käytetty työn vastaanottamisen yhteydessä. Asioista jotakin tietävät nimittäin ymmärtävät, että yhteiskunnan tuet ovat niin pieniä, että minkä tahansa työehtosoipimusten alaisen minimipalkkatyön tekeminen on kannustavampaa kun elää tuilla. Aina. Jos palkka kilpailee yhteiskunnan alimpien tukien kanssa, vika on jossain muualla kun niissä alimmissa tuissa. Vika on silloin palkassa.
Ennen Venäjän aloittamaa sotaa, me olimme tottuneet noin 4-5 senttiä kilowattitunti maksaviin sähkölaskuihin. Kun puhuttiin hintakatosta 20 senttiä kilovattitunti, puhuttiin edelleen noin nelin- tai jopa viisinkertaisista sähkölaskuista, mihin me olimme aikaisemmin tottuneet. Ainakin minun mielestäni viisinkertaisessa hinnassa oli monelle jo ihan insentiiviä kerrakseen säästää sähköä. Kansantajuisesti tämä tarkoitti sitä, että kun sähkölämmitteisessä asunnossa asuva oli ennen maksanut talvikuukausilta noin 200 euron kuukausittaista sähkölaskua, hintakatto olisi saattanut saada hänet huokaisemaan helpotuksesta kun sähkölasku olisikin vain tonnin. Ei sähkön hintakattokaan ongelmaton olisi, ei sillä. Se ei olekaan tämän kirjoituksen pointti.
Tämä ei kerro mielestäni mistään muusta kun siitä, että monet ekonomistit ja poliitikot ovat täysin vieraantuneet tavallisen ihmisen arjesta. Käännetäänpä asia toisin päin. Miten paljon ekonomistien mielestä sähkön sitten tulisi maksaa, jotta se heidän mielestään kannustaisi ihmisiä säästämään sähköä?
Näitä tavallisen ihmisen arjesta vieraantuneita esimerkkejä on tietysti vuosien varrella poliitikkojen suusta kuultu vaikka kuinka paljon. Viime syksynä kokoomuksen Sari Sarkomaa esitti eduskunnan puhujan pöntöstä pienituloisista, miten ”parilla kympillä ihminen hankkii vaikka monen viikon ruuat”. Tahtoisinpa nähdä, miten Sari Sarkomaan perhe itse eläisi parilla kympillä edes päivän, viikosta tai usemmasta viikosta nyt puhumattakaan. Takavuosilta muistan ainakin kokoomuslaisen sosiaali- ja terveysministerin Laura Rädyn hämmästelleen: ”Kuinka moni tienaa alle 2 600 euroa?”. No aika moni, vielä tänäkin päivänä. Minulle tällaisista kommenteista herää kysymys: miten monta viikkoa kansanedustajalta menee siihen, että häneltä katoaa käsitys tavallisen ihmisen arjesta?
Olen monesti kysynyt sosiaaliturvaa leikattavaksi haluavilta poliitikoilta myös, että miten vähän työttömyysturvan, lääkkeiden Kela-korvausten, vammaispalvelun tukien, pienituloisen eläkeläisen asumistukien tai toimeentulotuen tulisi sitten olla, että se ei olisi heidän mielestään liikaa? Tähän en ole koskaan saanut heiltä selkeää vastausta.
Kun kansanedustaja pudottuaan eduskunnasta nostaa sopeutumisrahaa, se on merkki ainoastaan siitä, että sopeutumisraha on kelvoton järjestelmä, ei siitä, että suomalainen ansiosidonnainen työttömyysturva tai sosiaaliturva sitä olisi. Ainakaan minun tietääkseni Euroopan neuvosto, Amnesty ja Ihmisoikeusliitto eivät ole vielä kertaakaan ottaneet kantaa siihen, että suomalaisen kansanedustajan sopeutumisrahan taso ei takaisi hänelle oikeutta ihmisarvoiseen elämään. Sen sijaan suomalaisen sosiaaliturvan tasosta ne ovat ottaneet kantaa vuosien varrella useasti. mm. tässä.
Kannatan lämpimästi ajatusta, että kansanedustajat asetettaisiin saman ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin kuten kaikki me muutkin. Työttömyysturvaa leikattavaksi vaativat kansanedustajathan usein esittävät, että aina tekevälle töitä löytyy, joten miksi säännöt eivät voisi olla samat myös heille? Usein tähän varsinkin poliittiselta oikealta vastataan, että kansanedustajan soputusraha on kansantalouden mittakaavassa marginaalinen asia. Voi olla niinkin, mutta ehkäpä silloin joku kokoomuslainen kansanedustajakin saattaisi saada insentiivin miettiä toisenkin kerran, painanko minä tälle leikkaukselle jaa-nappulaa.
