Olen markkinatalousmyönteisenä ihmisenä pitänyt ajatteluttavassa parhaana sitä, miten ihminen nähdään yksilönä. Jokaisella ihmisellä on yksilönä mahdollisuus kohentaa omaa talouttaan ja tilannettaan esimerkiksi kouluttautumalla ja tekemällä kovemmin, enemmän ja paremmin työtä. Se, että näin toimimalla joku ansaitsee enemmän, kuin joku toinen, joka näin ei tee, ei ole paitsi oikein, vaan olisi huutava vääryys, mikäli asia ei näin olisi.
Politiikan tuleekin minusta mahdollistaa tätä asiaa niin, että kaikilla ihmisillä varallisuudestaan riippumatta on mahdollisuus esimerkiksi kouluttautua ja tehdä työtä. Se miten ihminen onnistuu, on toki paljon hänestä itsestään kiinni, mutta joskus myös lähtökohdista. Reiluin pelisäännöin toimiva markkinatalous hoitaakin melko hyvin sen puolen, että tekemällä työtä, yksilö palkitaan. Itse tällaista markkinataloutta rakastavana minusta tuntuu paradoksaaliselta, että mihin se yksilöllinen ihminen aina unohtuu silloin kun keskustelemme työttömyydestä?
Työttömyysturvan leikkauksia ja työttömien kurittamista välttämättömänä ja usein myös ainoana vaikuttavana työllisyyspolitiikkana näkevä ideologia ei näekään enää puita metsältä eli työttömiä yksilöinä ja ihmisinä. Tämä ajattelutapa näkee työttömyyden ajopuun lailla kelluvina samanlaisina tukkeina, jotka kyllä pakon ajamana ajautuisivat oikeaan suuntaan, eli työhön, kunhan vain leikkaisimme heiltä tarpeeksi paljon työttömyysturvaa.
Työn vastaanottamisen kannustinloukkuja puretaan väärällä työkaluilla ja usein sieltä, missä niitä ei edes ole
Todellisia työn vastaanottamisen kannusteloukkuja on olemassa, mutta ne eivät aukea lyömällä niitä vasaralla. Eivät ainakaan silloin, jos ei nähdä eikä ymmärretä missä loukut todellisuudessa ovat, jolloin jo lähtötilanteessa on ilmeinen mahdollisuus epäonnistua pelkästään lyömällä väärää kohtaa. Silloin kun todellinen kannustinloukku huomataankin, ei välttämättä nähdä loukkoa ja oikean työkalun puuttuessa yritetään avata ongelmaa lyömällä sitä vasaralla, kun ehkä pitäisi käyttää ruuvimeisseliä. Korjaustyötä helpottaa huomattavasti, kun ensin ymmärretään, missä vika on, ja monesti onnistumisen mahdollisuuksia parantaa, että oikeaan vikaan käytetään oikeaa työkalua.
Työnvastaanottamisen kannustinloukkuja on, mutta ne eivät löydy liian avokätisestä ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta. Itsekin joskus työttömänä olleena tiedän, että jo pelkkä työttömyys itsestään, ja se, että työttömyyden kohdatessa tulot putoavat alle puoleen entisestä ja tieto siitä, että kello tikittää, eli ansiosidonnainen on vain määräaikainen tuki, antavat kyllä kannusteita kerrakseen hakea ja ottaa vastaan työtä. Uskon, että ylivoimainen valtaosa työttömäksi joutuneista ajattelee, kokee ja toimii samoin. Tämä tilanne ei parane huonontamalla ansiosidonnaista työttömyysturvaa entisestään, joka on jo nyt monilla mittareilla pohjoismaiden huonoin. Yleisessä keskustelussa on toki puhuttu ansiosidonnaisen loppupäässä olevasta ”työllistymisen piikistä”, jolla on pyritty osoittamaan, että ansiosidonnaista työttömyysturvaa käytettäisiin laajasti väärin. Tämä piikki ja mahdollisen väärinkäyttö on todennettu moneen kertaan vääräksi ja olemattomaksi. Siitä voitte lukea halutessanne lisää esimerkiksi täältä.
On valitettavasti totta, että myös Suomessa on heitäkin, jotka ovat luovuttaneet ja ehkä pudonneet yhteiskunnan kyydistä. Hekin kyllä tarvitsisivat työtä, mutta sitä ennen he usein tarvitsisivat jotain ihan muuta, esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden apua. He eivät ole ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa nähneetkään. Eivät ainakaan enää pitkään aikaan. Tosiasia on, että eivät työnantajatkaan heidän työhakemuksiaan tässä vaiheessa kaipaa. Silloin kun on jalka poikki, pitää ensin opetella hiljaa kävelemään, vasta sitten juoksemaan. Katsellaan sitä maratonia vähän myöhemmin. Näiden ihmisten tuet ovat ennestään niin pienet, että tuista leikkaaminen ei ohjaa heitä työhön, vaan leipäjonon perään. Näitä ihmisiä ei kannata kadehtia. Heidän tuista leikkaaminen ei ole työllisyystoimi, vaan arvovalinta. Haluammeko yhteiskuntaa, joka pitää edes säällisesti huolta kaikkein heikommista.
Näiden kahden työttömien ääripäiden välilläkään ei ole tyhjää. Siellä ei ole myöskään aivottomia kelluvia ajopuita, jotka kyllä menisivät töihin, kunhan vain älyäisimme leikata heiltä tarpeeksi paljon tukia. Siellä on ihmisiä ja sieltä löytyy myös työn vastaanottamisen kannustinloukkuja, jotka ovat todellisia.
Tällaisia ovat esimerkiksi useamman eri tukimuotojen sekamelskassa kuukaudesta toiseen tarpova yksinhuoltaja. Hän saattaa saada samanaikaisesti useampaa eri tukea. Kelan peruspäivärahaa, asumistukea, korotettua lapsilisää, ehkä paria jotain muutakin tukea ja usein myös viimesijaisinta toimeentulotukea, jota maksettaessa huomioidaan vähentävästi kaikki muut edellä mainitut tuet. Tällaiselle ihmiselle tarjotaan esimerkiksi ensi viikonlopuksi duunia. Ensimmäinen asia, mitä hän miettii on -minne viedä lapsi hoitoon? Jos tukiverkkoja, kuten esimerkiksi omia vanhempia, minne muksun voisi tuupata ei ole, törmää työnvastaanottaminen heti alkuunsa. Jos muksun sai hoitoon, seuraavaksi hän laskee, että viikonlopun duuneista saa muutaman satasen, jotka kyllä varmasti tulisivat tarpeeseen. Hän tietää omasta kokemuksesta, että näiden satasten vastaanottaminen tulee todennäköisesti aiheuttamaan sen, että hän joutuu ensi kuussa tekemään sen seitsemän selvitystä Kelaan ja TE-keskukseen saadakseen seuraavan kuun vuokra- ja ruokarahat kasaan. Jos Kelassa tapahtuu virhe, kuten joskus tapahtuu, saattaa muiden tukien maksu häiriintyä jopa kuukausiksi. Itse hän voisi ehkä ottaakin riskin, mutta hän on yksin vastuussa myös lapsestaan. Mitä itse tekisit tämän yksinhuoltajan asemassa? Luuletteko, että edellisen Sipilän hallituksen toteuttama subjektiivisen päivähoidon oikeuden epääminen, eli työttömältä vietiin oikeus lapsen päivähoitoon, paransiko vai huononsiko se tämän ihmisen tilannetta ja mahdollisuuksia työllistyä? Nykyinen hallitus palautti subjektiivisen oikeuden lapsen päivähoitoon.
Toinen työnvastaanottamisen kannustinloukussa elävät ovat usein ulosoton asiakkaat. Suomessa on valtakunnallisesti jo yli puolimiljoonaa velallista, jotka ovat ulosotossa. Heidän jokaisesta palkastaan viedään kolmannes. Juuri pienien ja tilapäisten töiden kohdalla saattaa käydä vieläpä niin, että ulosoton kulut ovat niin kovat, että parin satasen palkasta tehtävä ulosotto ei pienennä velallisen velkapääomaa lainkaan, vaan kun ulosoton kulut napataan päältä, toteutettu ulosotto naurettavan pienestä palkasta jopa kasvattaa velallisen velkapääomaa. Miten kannustavana näet itse tässä tilanteessa kenenkään ottaa tilapäistä työtä vastaan? Entäpä silloin, jos kyseessä on ihminen, jonka kohdalla toteutuu molemmat edellä esittämäni esimerkit? Mitäpä luulet, auttaisiko tällaista ihmistä se, että hänen tukiaan pienennettäisiin? Edes vähäsen? Sillä olemmehan kuulleet kuin mantrana, että kyllä työnvieroksujia tulisikin vähän patistaa.
Nämä ovat todellisia yksilöiden ja ihmisten tarinoita, eivät tyhjiä puheita jostain työllistymisen piikeistä tai työntarjonnan dynaamisista lisääntymisvaikutuksista. Näkisin, että tarvitaan pikaisesti sosiaaliturvauudistus. Se todennäköisesti tullaan toteuttamaankin, mutta vasta ensi vaalikaudella. Se millainen uudistuksesta tulee, tulee riippumaan tulevan hallituksen kokoonpanosta. Haluammeko me, että koitamme edelleen avata loukkoja hakkaamalla niitä vasaralla, vai koettaisimmeko mieluummin löytää niihin sopivan työkalun?
