Helsingin kaupungin ei pidä ulkoistaa sen keskeisiä tehtäviään, mutta kaupunki voi ja oikeastaan sen pitääkin ostaa palveluita.

Esimerkiksi vanhustenhoidossa keskeisin tehtävä on vanhustenhoito, mutta jotta vanhusten palvelukeskus pyörii, se tarvitsee paljon muutakin kuin vanhustenhuoltoa. Palvelukeskus tarvitsee esimerkiksi ruokahuoltoa, siivouspalveluita, kiinteistöhuollon palveluita ja nykyään kaikessa myös jonkun verran tietotekniikkaakin.
Toteuttamalla hankintoja osaavasti, järkevästi ja reilusti näihin aina pakollisiin oheispalveluihin, kaupunki paitsi voi säästää pitkän pennin, se myös lisää paitsi tietysti vanhuspalveluiden laatua, myös yritysten elinvoimaa ja liiketoimintamahdollisuuksia.

Onnistuakseen Helsingin kaupunki tarvitsee myös hyvää henkilöstöpolitiikkaa, sillä olipa palvelut sitten omia tai ostettuja, työehtojen pitää olla reilut. Me haluamme veronmaksajina maksaa hyvästä palvelusta oikean hinnan. Huonoista palveluista me emme halua maksaa mitään. Silloin kun työehdot ovat reilut, niillä ei tarvitse enää kilpailla. Kilpailutukset voivat keskittyä oikeisiin asioihin. Kuten esimerkiksi laatuun.

«Mainos. juttu jatkuu mainoksen jälkeen»

📍 Kalle Mikkolainen Helsingin valtuustoon äänestysnumerolla 190. Ennakkoäänestys 26.5.-8.6.2021. Vaalipäivä 13.6.

«Mainos»

Olen seurannut vanhuspalveluita Helsingissä, mutta myös osin Hyvinkäällä ja Tampereella viimeisten vuosien aikana melko tiiviisti. Oma isäni oli Tamperelaisessa hoitokodissa pitkään ja lopulta hän menehtyi Alzhaimeriin viime vuoden lopulla. Vanhustenhoito Tampereella oli pienistä kommelluksista huolimatta hyvällä tasolla. Silti minulle omaisena tuli monesti mieleeni se, että miten on vanhusten laita, kenellä ei ole omaisia paitsi katsomassa heitä, myös hieman valvomassa hoidon perään? Alzheimer-potilas nimittäin ei kykene itse mitenkään valvomaan omia etujaan.

Olen lisäksi jo useita vuosia tehnyt vapaaehtoistyötä Helsingin kaupungin eri vanhustenkeskuksissa koirani Neron kanssa. Yhdistyksemme, Kaverikoirat käymme säännöllisesti vieraina vanhuksia katsomassa. Seurakoirani Nero on siinä hommassa, jonka se parhaiten osaa. Eli viihdyttää ihmisiä. Nerolle kun laittaa kaverikoirahuivin päälle, se menee työmoodiin ja tervehtii jo kadulla jokaisen vastaantulijan, jonka tukan väri on hopea taikka sitä vaaleampi. Jokaisella käynnillä saatan olla myös monelle vanhukselle itse se odotettu vieras, kenelle vanhus voi vierailumme aikana hetken jutella. Surullista on, että on vanhuksia, joille saatamme olla se ainoa säännöllisesti käyvä vieras. Onkin ollut upeita hetkiä, kun vanhusten talon asukas on halunnut omalle pöydälleen Neron valokuvan tai hän on omista pienistä rahoistaan halunnut ostaa Nerolle joululahjan.

Vaikka kyse ei olisi muistisairaasta, minun omien vanhempieni ikäpolvi ovat sitä ikäpolvea, että he eivät vaadi, he tyytyvät. Olen usein kuullut ikäihmisen sanovan, että ”ei nyt mun takia tarvii. En halua olla vaivaksi”.

Kyllä jukoliste tarvii! He ovat se ikäpolvi, joka ovat meidän hyvinvointimme rakentaneet ja hyvinvointimme veroista maksaneet. He ovat ainakin minun mielestäni maksaneet sen, että meidän velvollisuutemme on huolehtia siitä, että he saavat viimeisille vuosilleen sen hoidon ja laadun, mikä heille kuuluu. Toteuttamalla hankintoja osaavasti ja reilusti keskeisiä tehtäviä unohtamatta annamme omille vanhemmillemme sen vanhuuden, johon he ovat oikeutettuja.

Jutun kuvituskuvana on oma isäni. Isäni ei paljoa piitannut puoluepolitiikasta. Hän oli terveenä arkijärkevä insinööri.