Olin eilen vappuaattona Helsingin Kontulan ostarilla jakamassa lapsille ja vähän aikuisillekin simaa, munkkeja ja ilmapalloja puolueen teltalla. Siinä kun vasta pystyttelimme telttaa, herttaisen oloinen vanhempi rouva tuli juttelemaan ja hän kysyi voisiko hän saada munkin. Sanoin, totta kai ja nostin munkkilaatikon pöydälle. Hän otti heti yhden munkin suuhunsa ja muutaman taskuunsa. Sanoin puolileikilläni, että älä nyt ihan kaikkia kumminkaan ota, että muillekin vähän jää ja jatkoimme teltan pystyttämistä. Kävin hakemassa vielä viimeisiä tavaroita autosta kun huomasin, että mummu nappasi vielä salaa pari munkkia toiseen taskuunsa ja lähti pinkomaan rollaattorilla karkuun. Katsoimme hieman hämmentyneenä rollaattorillaan teltalta poispäin kiihdyttävää mummoa. Meidät teltalla valtasi ensin hämmästys ja sitten suru. Jokainen ymmärsi, että rouva haki teltalta munkkeja nälkäänsä.

Päivän aikana ostarin pihalla tuli useita mukavia kohtaamisia. Monet ihmiset tulivat juttelemaan. Osa ehkäpä ihan silkan juttuseuran vuoksi tavallisista arjen asioista, osa maailman politiikasta, joka tietysti edelleen Ukrainan sodan vuoksi monien mieltä huolettaa.

Teltalle tuli myös se vakiourputtaja, joka oli jo alkanut parannella krapulaansa, mutta uusi orastava nousuhumala ei vielä ollut ehtinyt täysin kohentamaan miehen mielialaa. Hän sanoi olevansa perussuomalainen, eikä koskaan äänestäisi sdp:tä. Kaverini vieressä sanoi, että ota silti simaa ja munkki, samalla kysyen, että mikäs nuoren miehen mieltä sitten painaa? Miten me voisimme parantaa toimintaamme? Eikö olisi hyvä, jos myös me voisimme tehdä hänen mielestään hyviä asioita tämän yhteiskunnan eteen?

Hän sanoi tuohtuneena, että hänet on määrätty käymään ensiviikolla työkkärissä. Tämä hallitus ei kuulemma anna kuin almuja. Pakottaa vain työkkäriin ja korvaus on pieni. Minä en almuja, enkä munkkeja teiltä ota. Paitsi, että otti, sillä aikaa ei ehtinyt tästä kulua kuin pari minuuttia ja hän jo otti pöydältä simaa, munkin ja laittoi taskuunsakin kaksi. Mietin, että onko tässä minun hommassani mitään järkeä. Minulla nimittäin ei olisi mitään sitä vastaan, että tältä tyypiltä leikattaisiin vähän tukia tai vaikka poistettaisiin kokonaan. Kukapa tietää, vaikka hän siitä hieman reipastuisi, kun saisi vähän potkua perseelleen. Poistan tuollaiset ajatukset mielestäni melko nopeasti, sillä tiedän, että jos yhteiskunnan tukia ja tukiverkkoja leikataan, ne leikkaantuvat sitten kaikilta. Palautan mieleeni taas sen päivän ensimmäisen mummon. Hänellä oli nälkä.

Vappuaattona ennen teltalle lähtöä ehdin katsoa YLE:n ykkösaamun, jonka vieraana oli Petteri Orpo (kok.). Orpo kertoi taas täysilaidallisen keinoista, miten kokoomus kohentaisi Suomen taloutta. Ansiosidonnainen työttömyysturva tulisi hänen mukaansa porrastaa, tukia leikata ja näin tehdä työnteosta kannustavampaa. Vaikka ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastaminen ei ehkä yksittäisenä asiana ole kovin iso asia, on sekin taas yksi nakerrettu palanen pois yhteiskunnan turvaverkoista. Näitä paloja on leikattu ja tullaan leikkaamaan yhä enemmän, jos kokoomus pääsee asiasta päättämään. Kuvitteleeko joku, että esimerkiksi asumistukien ja toimeentulotukien laikkaukset eivät vaikuttaisi pientä eläkettään nostavaan leskirouvaan, jonka työura on jäänyt varsin lyhyeksi hänen tehneen päätyönsä hoitaen lapsia kotona? Tai kuvitteleeko joku, että esimerkiksi vammaispalveluiden tuet tulevat olemaan lopulta rauhassa? Eivät tule. Kokoomuksen tekemälle yhteiskunnan tukia leikkaavalle politiikalle ei tule olemaan koskaan loppua niin kauan kun yhteiskunnassa ylipäätään on olemassa mitään tukia.

Työelämämme on muuttunut viimeisten vuosien aikana yhä epävarmemmaksi. Viimeisten kymmenen vuoden aikana työttömyyttä on aiheuttanut muun muassa maailman laajuinen finanssikriisi ja koronapandemia. Kun edellisistäkään kriiseistäkään ei olla vielä kokonaan päästy, käynnistyi nyt sota Euroopassa. Mikään ei mielestäni indikoi sitä, että yhteiskunnan turvaverkot olisivat käymässä tarpeettomiksi. Päinvastoin. On totta, että yhteiskunnan turvaverkoista nauttivat myös pieni joukko yhteiskunnan kyydistä pudonneita, mutta mielestäni se ei ole riittävä syy purkaa tai nakertaa niitä kaikilta. Meidän pitäisi mieluumminkin auttaa juuri heitä, jotka ovat pudonneet kyydistä. Jokainen meistä saattaa joskus tarvita apua. Jopa minä, aina omillani toimeen tuleva.

Aikanaan ensiapukurssilla muistan opetuksesta sen, että onnettomuuspaikalle tultaessa ei pidä koskaan ensimmäiseksi kiinnittää huomiota heihin, jotka huutavat kovimpaan, vaan ensimmäiseksi tarkistaa heidän tilansa, jotka ovat hiljaa.
Minä haluan olla se, joka pitää heidän puoliaan, jotka ovat hiljaa. Heitä on Suomessa suuri osa. Heistä suuri osa eivät edes koskaan käy puolueen teltalla, vaan sinnittelevät kotona.

Lopuksi vapun kevennys. Asioita pitää jatkuvasti kehittää ja pallon pitää pyöriä, sillä muuten pelit on pelattu.

Hauskaa vappua!