Olette huomanneet varmaan, että tasavallassa tapahtuu. Tasavallassa tapahtuu, oli muuten muinoin 70-luvulla tv2:n ajankohtaisohjelma, jossa oli mukana myös viihdettä. Ja viihdettähän tasavallassa tuntuu nyt piisaavan, kun seuraa varsinkin twitterissä talouspoliittista keskustelua.
Sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija, FT, dosentti Jussi Jalonen totesi muutamia päiviä sitten twitterissä osuvasti: ”Mietin tuossa, että hallitusohjelma ylipäätään näyttää siltä, kuin sitä laatimassa olisi ollut Suomi-Twitterin idiooteimpia postaajia, ja sitten tajusin, että asiahan oli juuri näin.”
Väistämättömyyspuhe, vaihtoehdottomuus ja pakko on noussut keskeisimmäksi elementiksi politiikan keskustelua. Enää on epäselvää se, johtaako maan hallitusta Elinkeinoelämän keskusliitto, vai johtaako elinkeinoelämän keskusliittoa maan hallitus. Niin identtisiä tuntuvat olevan näiden tahojen keinot Suomen tulevan vaalikauden asioiksi. Ja kun säästää pitää, ollaan säästöjen kohteeksi löytämässä tuttuun tapaan he, joilta on helpoin ottaa. Eli vanhuksilta, eläkeläisiltä, sairailta, vammaisilta opiskelijoilta ja työttömiltä.
Muistan kun keskustelimme ystävieni kanssa korona aikana, miten nopeasti muuttuikaan työpaikolla kulttuuri siitä, miten enää puolikuntoisena töihin tullutta räkäistä ympäriinsä pärskijää ei pidettykään enää tunnollisena työnsankarina, vaan toisista piittaamattomana ja ajattelemattomana mahdollisena tartunnankantajana. Aivastuksesta oli hetkessä tullut kuin uusi pieru, jota ei ollut suotavaa päästää ainakaan täydessä hississä eikä ylipäätään vahingossa missään ihmisten ilmoilla. No sehän meni nopeasti ohi se. Nyt uusi hallitus on säätämässä ensimmäistä sairauslomapäivää palkattomaksi. Palattiin normaaliin, ei edes mihinkään uuteen normaaliin vaan siihen ikivanhaan.
Suhtautuminen Petteri Orpon sinimustaan hallitukseen ja sen hallitusohjelmaan on aiheuttanut monenlaisia reaktioita alkaen ylipäätään siitä, miksi sitä saa kutsua. Äärioikeistolaiseksi, konservatiiviseksi tai edes oikeistolaiseksi hallitukseksi. Kuten olen aikaisemmin sanonut, minulle nykyinen hallitus tulee olemaan sinimusta. Hallituksen puolueet, ministerivalinnat, hallitusohjelma tai sitä puolustavat tahot ole toistaiseksi antaneet aihetta muuttaa ajatuksiani.
Henkilökohtaisesti minua tökkii tämän sinimustan hallituksen toimissa eniten ihmiskuva, mikä siellä taustalla on. Ja se, miten oman edun tavoittelu on asetettu kaiken keskiöön. Samalla kaikki heikommassa asemassa olevat asetetaan syyllisiksi ja syypäiksi ongelmiin, jota nyt väistämättömyyspuheella pyritään pönkittämään tulevan hallituksen politiikan uskottavuutta.
Petteri Orpo on sanonut, että kansa äänesti muutoksen puolesta ja siksi tämä hallitus. Petteri Orpo puhui muunneltua totuutta siinä mielessä, että nykyisiä hallituspuolueita äänesti alle puolet äänestäneistä. Paikkoja tuli enemmän, mutta se taas johtuu vaalijärjestelmästä, mutta jos kansasta puhutaan, niin puhutaan sitten ihan suoraan.
Mikään yksiselitteinen kansan tahto tai mandaatti pääosin kaikkein heikommassa asemassa oleviin kohdistuvalle leikkauspolitiikalle Petteri Orpon hallitus ei ollut. Olen mm. edellisissä kirjoituksessani huomauttanut, että vaikka kokoomus olikin vaalien voittaja ja suurin puolue, Sanna Marinin (sd.) hallituksen viisi puoluetta saivat yhteensä enemmän ääniä kuin nykyisen hallituksen neljä puoluetta. Vaihtoehdottomuuspuhe on siis sikälikin onttoa, että Eduskunnan enemmistöön nojaavia yhtä lailla demokratian ja enemmistön edellytykset toteuttavia vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla useampiakin.
Toki hallitus sen väristä riippumatta joutuisi nykytilanteessa kahden suuren kriisin jälkeen tekemään myös säästöjä ja leikkauksia, mutta vaihtoehtoja, miten se tehdään, on aina. Säästöjä voisi tehdä myös järkevämmin, pidemmällä aikavälillä ja maltillisemmin ja siten, ettei koko laskua asetettaisi taas kerran yksin jo ennestään heikoimmassa asemassa olevien ihmisten maksettavaksi samalla kun minä ja muut varsin hyvätuloisiin lukeutuvat saamme lisää verohelpotuksia.
Ehkäpä meidän, jotka emme tätä halunneet olisi pitänyt ottaa vakavasti kokoomuksen ja perussuomalaisten lähentyminen toisiinsa jo edellisellä hallituskaudella. Itse ajattelin ennen hallitusohjelman julkistamista oikeastaan viimeiseen saakka, että kyllä vanha kokoomus on siellä kuitenkin olemassa. Kyllä he tulevat ottamaan ilmastotoimet vakavasti. Kyllä he tulevat ottamaan ihmisoikeudet vakavasti. Kyllä he ajattelevat, että kuitenkin varakkaankin pitää olla valmis hiukan laittamaan kättä taskuun köyhän ja sairaan eteen. Sitä kokoomusta ei ole enää.
Nykykokoomukselle on strategisesti täysin oikea valinta nimenomaan lyöttäytyä perussuomalaisten kanssa yhteen ja saada aikaan vallankumouksellinen muutos. Muutoksen rajuus on se, mikä tässä on eniten yllättänyt. Aivan suora hyökkäys pienituloisia, köyhiä, sairaita ja vanhuksia kohtaan. Kaikki pois. Sitä ei edes yritetä millään pehmentää. Pakkopuheella höystettynä, että tämä olisi aivan ehdotonta ja aivan välttämätöntä. Tämä on ollut yllätys. Kuten Kaarina Hazard sanoi YLE:n pyöreä pöytä ohjelmassa, minun tuli Jyrki Kataista ikävä, enkä olisi arvannut sitäkään päivää näkeväni.
Keski- ja hyvätuloisia ihmisiä pitää ilmeisesti motivoida veronalennuksin, jotta he viitsisivät tehdä hieman enemmän työtä, mutta sen sijaan, jos olet pienituloinen, sinua pitää kepittää, jotta sinun olisi pakko tehdä enemmän töitä. Kukaan ei tiedä, missä kohtaa tuo mystinen raja menee, mutta jossain se ilmeisesti on. Vanhanaikaiseksi väitetyt sunnuntailisätkin pitäisi poistaa. Ehkä raja kulkeekin siinä, kumpi Esplanadin terassilla sunnuntai-iltapäivänä tilaa kahvin ja kumpi tuo sen pöytään. Ilmeisesti tätä ajattelevat uskovat oikeasti, että kukaan ei tässä maassa kykenisi tekemään mitään älykästä, ellei asiaan liitetä vahvoja taloudellisia kannustimia. Heikolle keppiä, vahvalle porkkanaa.
